PROLOGI

Isojärven Lomahotelli sijaitsi laguunimaisen lahden pohjukassa. Jyrkät rinteet kohosivat aivan vesirajasta. Kirkkaan veden läpi hohti vaalea hienorakeinen hiekkapohja. Aivan kuin Luoja Suomen kamaraa viimeistellessään olisi halunnut tuoda eksoottisen tuulahduksen Pohjolan perille. Mikäli rinteillä kasvavat jykevät männyt olisivat olleet palmuja, olisi voinut kuvitella olevansa vaikkapa Etelämeren saarilla, vaikka todellisuudessa oltiinkin keskellä kauneinta Suomea, alueella, jonne helsinkiläiset herrasperheet lähettivät viime vuosisadalla lapsiaan opettelemaan puhdasta suomen kieltä.

Lomahotellin ensimmäinen vaihe oli rakennettu joskus 40-luvulla lahden läntisimpään pohjukkaan harjun rinteelle. Kolmekymmentä vuotta se oli uskollisesti palvellut niitä matkailijoita, jotka olivat pääreiteiltä poikettuaan osuneet näille männikkökankaille.

Nyt oli kuitenkin lähistölle noussut kaksi suurta tehdaslaitosta, jotka molemmat tarvitsivat edustus- ja majoitustiloja. Lomahotellin käyttö oli lisääntynyt huimasti, ja oli tullut eteen tosiasia, että tila ja palvelut eivät enää vastanneet niitä tarpeita, joita tehtaat hotellille asettivat. Oli pakko laajentaa. Lahden etelärinteeseen oli kaivettu valtava kuoppa, jossa kirvesmiehet rakensivat betonilaudoitusta. Vasaroiden pauke kantautui kauas loppukevään tyynessä ilmassa.

25 polkupyörää seisoi siistissä rivissä lahden vastakkaisella puolella, hirsisen rantasaunan vieressä. Isoista graniittikivistä ladotun nuotiokehän ympärillä kuului iloinen puheensorina. Nälkäisimmät ja malttamattomimmat ojentelivat makkaratikkuaan kohti liekkejä, vaikka tiesivätkin, että lopputuloksena olisi päältä mustia ja sisältä kylmiä neekerimakkaroita.

Hieman syrjässä hälisevästä nuorten joukosta istuskeli musiikinopettaja Eero Lasanen. Ensimmäinen vuosi virassa alkoi olla kevätjuhlaa vaille takana. Monet kerrat hän oli kuluneen lukuvuoden aikana haronut kiharaa tukkaansa ja pohtinut, oliko uravalinta sittenkin osunut harhaan. Hänen edessään touhuavat 15-kesäiset eivät olleet päästäneet luokanvalvojaansa helpolla. Nyt tuntui kuitenkin hyvältä. Aurinko paistoi, kanervat tuoksuivat ja kesäloma läheni.

Lasanen katseli luokkaansa. Kuinka monenlaisia ihmistyyppejä tuohon ryhmään mahtuikaan. Oli ilmiselviä insinöörinalkuja, pohdiskelevia älykköjä, himourheilijoita, näppäräsormisia käsityöihmisiä, mutta oli myös niitä, joiden elämä ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta. Lyhyen uransa aikana Lasanen oli joutunut läpikäymään lähes koko oppilasaineksen kirjon. Tämä vuosi tuli painumaan hänen mieleensä ikuisesti.

– Hei kuulkaas! aloitti Lasanen, ja oppilaat kääntyivät katsomaan. – Mitäs jos tekisimme niin, että kun niihin luokkasormuksiin on merkitty se yhdessä sovittu luokkakokouspäivämäärä, niin tulisimme silloin tänne. Tuo uusi hotellirakennus valmistuu ensi vuonna. Siellä sitä sitten olisi mukava muistella kahdenkymmenen vuoden takaisia asioita. Mitäs sanotte?

– Joo, mikäs siinä. Sittenhän sitä olisi kiva katsella siellä omien kättensä töitä, huusi rantakivillä keikkuva Tumppi, luokan itseoikeutettu johtaja.

– Kuinka niin omien kättes töitä? Pirre mumisi suu täynnä puolikylmää makkaraa.

– Meikä pääsee kesäksi tonne raksalle töihin, Tumppi selitti.

– Eikä asiaan ole varmaan yhtään vaikuttanut se, että sun setäsi on siellä vastaavana mestarina, heitti väliin Janne.

– Suhdetoiminta on yrittämisen A ja O, vastasi Tumppi kaverinsa piikittelyyn.

– Niinpä niin, mutta kuka toimii porukan koollekutsujana? jatkoi opettaja.

– Minä ehdottaisin Tumppia, kuului jostain nuotion savun seasta.

– Sopiihan se, mutta tarvisin minä jonkun kaveriksikin.

– Valitaan joku likka sille sihteeriksi, että tulee hommat hoidettua.

– Pirressä on selvää sihteeriainesta.

– Kuinka niin? Enhän mä ole koskaan saanut kuutosta parempaa ainekirjoituksessa.

– Niin mutta sulla on minihame, Pekka tarkensi ehdotustaan.

– Suksi kuuseen, sähähti Pirre punaisena.

– Jos nyt tosiaankin valittaisiin teidät, Tuomo ja Pirjo, koollekutsujiksi. Teidän kummankin koti on tässä lähellä. Uskoisin, että parinkymmenen vuoden kuluttuakin te tulette ainakin poikkeamaan näissä maisemissa varsin usein.

– Kyllä se mulle sopii, Pirre vastasi lauhtuneena.

Liekit olivat nuotiossa hiipuneet, ja hiillos oli parhaimmillaan. Makkarat ritisivät tikuissa levittäen herkullista tuoksua nälkäisten nuorten nenään. Hetkessä hupeni muovikassillinen lenkkimakkaran pätkiä parempiin suihin.

– Ja sitten uimaan! hihkaisi Pirre huuliaan pyyhkien.

– Eihän mulla ole uikkareitakaan, Lissu valitti.

– Saat multa lainaksi. Mä voin uida T-paidalla ja alkkareilla, tarjoutui Pirre auttamaan kaveriaan.

– Okei

– Kuka muu lähtee?

– Sehän on vielä jääkylmää. Kuka hullu sinne menee?

– Kaikki, kaikki. Tää on viimeinen yhteinen retki. Sen kunniaks kaikki järveen, mesosi Pekka, joka oli koko talven harrastanut avantouintia.

– Ja mua ette saa kirveelläkään kastelemaan itteeni, totesi Janne makkarahiilloksen ääreltä.

– Vieläks sä paistat sitä makkaraa, Pirre ihmetteli.

– Katsopas, on asioita, joita on maltettava odottaa, jotta niistä nauttii. Hosumalla on moni pilannut makkaransa, jopa elämänsä.

– Mitäs toikin nyt taas tarkoitti?

– Ope kans! huusi joku väliin, ja Pirreltä jäi Jannen vastaus kuulematta.

– Jospa minäkin jättäisin väliin, Lasanen totesi. – Sen uimisen nimittäin.

Meluten painui nuoriso vaihtamaan uikkareita, kuka rantasaunan pukuhuoneeseen, kuka vihreän metsän syliin. Ja hetken kuluttua kuuluivat lahden pohjukasta täynnä elämisen riemua olevien viisitoistakesäisten kiljahdukset.

– Kaksikymmentä vuotta, se on pitkä aika ihmisen elämässä, pohti Lasanen. – Kuinkahan moni asia sitä ehtii unohtua näiden vuosien aikana? Moni ainakin saisi. Vaikka onhan niitä kyllä sellaisiakin, joiden soisi pysyvän mielessä ikuisesti.

1. LUKU

Mutkainen pikitie luikerteli vuoroin mäenharjalta toiselle, vuoroin taas pitkin notkelmia. Välillä se innostui seuraamaan järven rantaa, kunnes sai päähänsä syöksyä hurjana suorana halki tasaisen männikkökankaan.

Tuomo Järvelä nautti ajaessaan pitkin synnyinseutunsa kylätietä. Tosin tie oli muuttunut valtavasti siitä, kun hän oli ajellut sitä viritetyllä Pappa-Tunturillaan pari vuosikymmentä sitten. Mutkia oli oiottu ja iänikuisten kuoppien ja nimismiehenhampaiden päälle oli laskettu kaiken peittävä kestopäällyste. Hakkuuaukeat olivat kasvaneet täyteen nuorta metsää, ja entiset ikikuusikot oli osittain raiskattu ankeiksi aukoiksi.

Jyrkän mäen jälkeen risteytyi vasemmalle pieni paikallistie. Järvelä naksautti vilkun päälle ja käänsi Mersunsa nokan kohti puiden välistä siintävää järveä. Pari sataa metriä ajettuaan mies pysäköi autonsa Isojärven Lomahotellin vastaanoton eteen.

Järvelä nousi ulos, venytteli pitkän ajomatkan väsyttämiä jalkojaan, lukitsi oven ja marssi vastaanottoaulan ovesta sisään.

– Tumppi! kuuli mies huudettavan, ja samalla hänen eteensä pyörähti viehättävän näköinen nainen.

– Katoppas, Pirrehän se siinä! Ei olla nähtykään kuin viimeksi.

– Ei olla, vaikka puhelimessa on puhuttu viime päivinä sitäkin enemmän.

– Hyvin ovat vuodet sinua kohdelleet. Eivät ole pahemmin jälkiä jättäneet. Oikeastaan vuodet ovat olleet sinulle yksinomaan eduksi.

– Kiitos vain kohteliaisuudesta. Sinä se olet yhtä suorasukainen kuin ennenkin.

– Suorasukaisuus ja rehellisyys ovat ne keinot, joilla minä olen liikemaailmassa pärjännyt, mies totesi ja päästi päälle remakan naurun.

– Anteeksi, mutta täällä olisi Pirjo Jokiselle puhelu, katkaisi vastaanottovirkailija.

– Eipä ole Pirre tyyliään muuttanut, Järvelä mumisi itsekseen. Minihamekin on yhtä lyhyt kuin kouluvuosina. Mitenkäs se olikaan se kyseisen vaatekappaleen virallinen määritelmä? Siinä todettiin jotenkin niin, että minihame on riittävän pitkä peittääkseen tarpeeksi, mutta riittävän lyhyt herättääkseen mielenkiinnon.

Pirjo palasi takaisin ja keskeytti miehen pohdinnat.

– Se oli Niittysen Suvi. Muistatko?

– Tokihan minä Neiti Kesäheinän muistan. Mitäs Suvi?

– Ei pääse tulemaan. Lapselle iski korvatulehdus ja mies on työmatkalla. Sellaisia ne ovat perheellisen murheet!

– Sellaisia. Sinä se et ole naimisiin erehtynyt.

– En, mutta sinä se olet kuulemma erehtynyt jo kahdestikin.

– No, se ensimmäinen oli kyllä erehdys. Pakkoavioliitto alle kaksikymppisenä. Ei sille pohjalle toimivaa suhdetta rakennettu.

– Vaikka mies on itse Karjalan Rakennuspalvelu Oy:n toimitusjohtaja, heitti Pirjo väliin.

– Kyllä sitä kuule taloja rakentaa vaikka suolle, mutta ihmissuhteet ne ovat vähän kimurantteja asioita.

– Uskalsit kuitenkin yrittää uudelleen.

– Suoraan sanoen minä en pärjää yksin. Yksinkertaisesti paidankin silitys on meikäläiselle ihan ylivoimaista. Käytännön sanelema juttu Paulan ja minun nykyinen liitto on.

– Niinpä niin, käytännön mieshän sinä olit jo koulussa. Minä muistan aina sen T-paitasi, jonka rinnassa komeili teksti "Tosimies ei puhu eikä pussaa".

– Mutta mennäänpäs mekin nyt käytännön asioihin. Mitäs meidän pitäisi tehdä ennen kuin muut tulevat?

– Täällä näyttää olevan ihan valmista. Tarkistin juuri ennen tuloasi, että kaikki on niin kuin pitääkin. Kabinetissa ovat tarpeelliset laitteet ja pöytävaraukset ovat kunnossa. Siispä, ei kun odottelemaan.

– Se onnistuu parhaiten tuolla baarin puolella. Minä voisin tarjota yhdet pienet vaikkapa menneiden muistojen kunniaksi, Järvelä ehdotti.

– No, jos nyt tämän kerran.

Entiset luokkatoverukset hakivat baarista juotavaa ja menivät terassille, josta avautui henkeäsalpaavan kaunis näköala lähes peilityynelle Isojärvelle. Alkuillan hiljaisuuden rikkoi vain lähistöllä kukkuva käki ja silloin tällöin avoimesta ikkunasta kuuluva ravintolahenkilökunnan keskustelu.

– Jopas on rauhallista. Onkos täällä asiakkaita ollenkaan? ihmetteli Järvelä.

– Kyllä niitä kuulemma on, ja illalla tulee lisää. Tämä alkuilta vain on semmoinen hetki, jolloin hotellivieraat ovat huoneissaan valmistautumassa iltaa varten ja lähiseutujen ravintola-asiakkaat eivät ole vielä tulleet.

– Paljonkos meikäläisiä on tänään tulossa?

– Kymmenkunta on ilmoittautunut, mutta niistäkin yksi jo perui, niin että enpä tiedä, mikä on illan todellinen vahvuus.

– Aika vähän tuntuu olevan kiinnostusta menneiden muisteluun. Eikös meitä sentään ollut yli kaksikymmentä?

– Tarkalleen ottaen kaksikymmentäviisi. Ja yhtä lukuun ottamatta sain kaikille kutsukirjeen lähetetyksi.

– Kenenkäs osoite jäi löytymättä?

– Ei kenenkään, mutta yhteen osoitteeseen ei kannattanut kirjettä postittaa.

– Minne sitten?

– No Epulle.

– Kuinka niin?

– Etkö sinä todellakaan tiedä?

– Täytyy myöntää, että olen ihan ulalla.

– Eppuhan päätti päivänsä viime talvena.

Järvelän käsi pysähtyi kesken ryypyn. Mies katsoi pöytäkumppaniaan epäuskoisen näköisenä.

– Ei voi olla totta!

– No totta, mikä totta.

– Mutta juurihan minä viime syksynä tein Epun kanssa kauppaa. Ainakin silloin mies vaikutti kovinkin elämänhaluiselta. Tiedätkö, mikä oli syynä moiseen tekoon?

– Rahavaikeudet. Niin ainakin kerrotaan. Kuulin, että Eppu sai löysän rahan aikana helposti lainaa ja bisnes kukoisti. Suuren osan liiketoimistaan hän rahoitti valuuttalainoilla. Devalvaation yhteydessä hänen velkapääomansa kasvoi parilla miljoonalla, eikä hän pystynyt hoitamaan edes korkomenoja, lyhennyksistä puhumattakaan. Minkäänlainen velkasaneerauskaan ei onnistunut, ja niinpä hän veti haulit hattuun.

– Ihme, ettei Eppu puhunut minulle mitään, kun viimeksi näimme. Esitti vain, että lujaa menee. Täytyihän hänen jo silloin tietää, että konkurssi oli edessä.

– Eppu ei koskaan puhunut asioistaan. Hän oli semmoinen tyypillinen jörrikkä, joka ei tunteitaan näyttänyt, eikä huoliaan muille jakanut.

– Olitkos sinä enemmänkin tekemisissä Epun kanssa kouluajan jälkeen?

– Me olimme samassa työpaikassa muutaman vuoden ennen kuin hän pisti oman firman pystyyn. Ja samalla kylällä kun asuttiin, niin kyllähän me toisiamme silloin tällöin näimme.

– Olikos Epulla perhettä?

– Oli, vaimo ja kolme lasta. He asustelevat nyt kunnan vuokra-asunnossa. Talot ja kaikki muukin kun meni pankille.

– Olipahan surullinen tarina näin illan alkajaisiksi. Tietävätköhän muut asiasta?

– Kyllä kai. Ja minä luulin, että kyllähän sinäkin ilman muuta tiedät.

– Katsos, sen jälkeen, kun isä ja äiti kuolivat, en ole juuri täällä päin käynyt. Asuuhan velipoika tosin täällä, mutta me emme ole koskaan olleet kovia yhteydenpitäjiä. Kerran vuodessa tavataan.

– No se selittää tietämättömyyttäsi.

Järvelä vilkaisi kelloaan.

– Hyvänen aika, sehän on kohta kuusi. Minä käyn heittämässä kamat huoneeseeni ennen muiden tuloa. Tavataan vartin päästä aulassa.

– Okei, boss, Pirjo naurahti ja jäi istuskelemaan ilta-auringon loisteessa kylpevälle terassille.

2. LUKU

– Hyvät ystävät, aloitti Järvelä, ja muut hiljentyivät kuuntelemaan. – Vielä kerran lämpöisesti tervetuloa teille kaikille! Valitettavasti aivan liian monella on ollut este, ettei ole päässyt mukaan tähän muisteloiden iltaamme. Mutta ei anneta sen asian haitata meidän ilonpitoamme, vaan ryhdytään viettämään Isojärven Oppikoulun kaikkien aikojen parhaan 5A-luokan 20-vuotisluokkakokousta. Ehdotan, että nostamme maljan muistoille, meille kaikille ja poissaoleville. Skål eli spilkum!

– Skål! vastasi puhujan edessä seisova pieni, mutta sitäkin innokkaampi entisten keskikoululaisten joukko.

– Ja sitten asiassa eteenpäin. Tämä kabinetti on varattu käyttöömme kahdeksi tunniksi. Sen jälkeen siirrymme illalliselle tuonne ravintelin puolelle, ja loppuilta sekä yö kuluvatkin sitten vapaan seurustelun merkeissä. Me olemme tuon Pirren kanssa hieman suunnitelleet ohjelmaa tähän alkuun. Uskoisinpa, että paras tapa aloittaa olisi se, että jokainen kertoisi hieman siitä, mitä on puuhaillut kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana. Jospa kierroksen aloittaisi entinen luokanvalvojamme, Eero "Terssi-Erssi" Lasanen. Olepa hyvä.

Lasanen nousi ylös, käveli kabinetin etuosassa olevan pöydän luo, katsoi pitkään entisiä oppilaitaan ja aloitti.

– Se on pitkä aika, tuo kaksikymmentä vuotta. Piti oikein pysähtyä kelaamaan asioita taaksepäin, jotta muistaisi kaiken oikeassa järjestyksessä. Kuten varmaan muistatte, olin juuri valmistunut musiikinopettaja, kun astuin teidän eteenne. Te olitte elämää täynnä olevia viisitoistavuotiaita ja minä, näin jälkikäteen arvioiden, vain hiukkasen teitä vanhempi. Minulla oli hienoja teorioita ja suuria luuloja, mutta te iskitte minun jalkani tukevasti maan kamaralle. Teidän kanssanne vietetty vuosi opetti minulle enemmän kuin ne kirjat ja luentomuistiinpanot, joihin oli uskonut ja luottanut.

Lasanen katsoi ikkunasta ulos, piti taidepaussin ja jatkoi.

– Teidän koulusta lähtönne jälkeinen kesä oli minulle pohdintojen aikaa. Monta monituista hetkeä vietin punniten uravalintaani. Loppukesällä minulle tarjottiin soittajan paikkaa eräässä orkesterissa, ja niinpä sai Isojärven koulu etsiä uuden musiikinopettajan. Soittajana minä olen leipäni näinä vuosina hankkinut. Onpa tullut tämänkin hotellin orkesterikoroke varsin tutuksi. Jonkin verran olen kiertänyt maailmaakin näissä soittohommissa. Tällä hetkellä kiertelen kuitenkin bändini kanssa pääasiassa kotimaassa.

– Tytöt taisivat tykätä sinusta melkoisesti tuona opettajavuotenasi. Sinä olit nuori ja komea poikamies. Oletko saanut pyydystettyä itsellesi elämäntoveria, kysyi Järvelä, kun Lasanen oli jo palaamassa paikalleen.

– Poikamiehenä olen pysytellyt, totesi Lasanen. – Kukapa sitä tämmöisen kulkurin kelkkaan hyppäisi.

– Kyllä me taisimme melkoisia vilperttejä olla, kun yhdessä vuodessa sait opettajanhommista tarpeeksesi.

– Älähän, Tuomo, ota kunniaa tuosta päätöksestä. Kyllä minä teidän kanssa pärjäsin. Ihan omista lähtökohdistani minä tuon päätöksen tein.

– No ihan tässä meinasikin omatunto ruveta soimaamaan vuosien takaisista asioista. Veikkaanpa, että kyllä minäkin omalta osaltani tein aika lailla, jotta opettajat eivät olisi liian hyvin työssään viihtyneet. Mutta mennäänpäs eteenpäin. Seuraavana on vuorossa toinen kulkuri. Takavuosien suuri urheilijalupaus, joka muistaakseni juoksi parhaimmillaan satasen yhteentoista sekuntiin. Annetaanpas puheenvuoro Laineen Pekalle.

Edelleenkin varsin urheilullisen näköinen pitkä vaalea mies harppasi pöydän taakse.

– Niinpä niin, lupaukseksi meikä urheilussa sitten jäikin. Sen verran siitä rääkistä oli kuitenkin hyötyä, että töitä on riittänyt ihan kivasti. Päätyöni on urheiluvälineiden myyntiedustajana ympäri maata ajeleminen. Siinä ohessa kuuluttelen erilaisia urheilukilpailuja ja toimin paikallisradion urheiluselostajana. Naimisiin en ole kerinnyt. Katsotaan sitten eläkkeellä, jos silloin olisi aikaa sitoutua.

– Paljonko tulee Bemariin vuodessa kilometrejä?

– Riittävästi, naurahti Laine

– Ja sitten Lissu, Järvelä sanoi Laineen istuuduttua paikalleen. – Uskokaa tai älkää, niin en ollut koskaan rekisteröinyt, että Lipsun oikea nimi oli Liisi-Maria. Kaikki puhuivat aina Tammen Lissusta, ja minä en ikinä vaivautunut pohtimaan, voiko Lissu olla Lissun oikea nimi. No se siitä. Nyt siis puheenvuoro Lissulle, jonka sukunimi nykyään on kuulemma Tammi-Koskinen.

– Samanlainen höpöttäjä tuo Tumppi on aikamiehenäkin kuin silloin kauan sitten. Jos Eero ja Pekka ovat kulkureita, niin minä olen sitten aivan heidän vastakohtansa. Ylioppilaaksi asti minä jaksoin käydä koulua. Sitten osui kohdalleni Suuri Rakkaus, avioiduin ja saimme kolme lasta ihan peräjälkeen. Lasten hoitamisessa ja maatalon emäntänä ollessa sitä on puuhaa sitten piisannut. Aikani kuluksi olen viime vuosina yrittänyt vaikuttaa synnyinkuntamme olojen parantamiseen toimimalla kunnallispolitiikassa.

– Ohhoh! Tuo politiikka oli minulle ihan yllätys. Ei olisi uskonut, että hiljaisesta Lissusta tulisi poliitikko, Järvelä päivitteli.

– Kai muistat, että hiljaisessa vedessä ne kalatkin kutee, heläytti Lissu poistuessaan pöydän takaa.

– Seuraavana astuu areenalle luokkatoverimme Janne Ranta, jonka luulimme lukevan papiksi, mutta josta tulikin insinööri. Kuinkas siinä nyt niin kävi.

– Ensiksikin pitää korjata, että minulla ei ole koskaan ollut aikomustakaan lukea itseäni papiksi, aloitti Ranta puheenvuoronsa.

– Mutta etkös sinä ollut hengen miehiä jo koulussa? Pidit päivänavauksia ja lauleskelit niissä kitarasi säestyksellä, heitti Järvelä väliin.

– Se on totta, eikä vakaumukseni ole miksikään muuttunut. Ammattini halusin kuitenkin löytää tekniikan parista ja niinpä opiskelin elektroniikkainsinööriksi. Perheen perustin valmistumiseni jälkeen. Vaimoni lisäksi siihen kuuluu 10–vuotias tytär.

– Ja sitten on jäljellä enää meidän illan emäntämme Pirre. Kerrohan, mikä sinusta on tullut isona.

– Isoahan minusta ei ole tullut ollenkaan, mutta tulipahan sihteeri, niin kuin joku tuolla rantanuotiolla parikymmentä vuotta sitten kylläkin vähän asiattomin perustein ennusti. Erilaisia hommia olen tehnyt ja vanhana piikana pysynyt. Mutta enhän minä tämän kierroksen viimeinen ollut. Tumpin pitää myös kertoa, että hän on toimitusjohtaja, toista kertaa naimisissa ja ajaa valkoisella Mersulla.

Kaikki hörskähtivät nauruun ja Järvelä oli kerrankin hetken hiljaa.

– Mitäpä tuohon enää lisäämään, Järvelä totesi nauraen. – Nyt on esittelyt suoritettu, ja on todettava, että kovin on pieneksi kuivunut meidän sakkimme. Kahdestakymmenestäviidestä on mukana vain joka viides. Mutta eihän se määrä vaan se laatu.

Järvelä käveli kabinetin nurkassa olevan videovaunun luo.

– Kuten varmaan kaikki muistatte, luokkamme teki ihan oikean elokuvan, jonka ohjasi kuvaamataidonopettajamme Ville Virta. Ihan aidon, tätä filmiä varten sävelletyn musiikin puolestaan toteutti maestromme Erssi. Filmin ainoa kappale jäi jostain syystä minun haltuuni, vaikka meillä ei ole ollut koskaan projektoria sen katsomiseen. Jokunen viikko sitten siirrätin tuon kaitafilmin videolle. Ja nytpä sitten voimmekin katsoa mestariteoksemme kahden vuosikymmenen takaa.

Kuvaruutuun ilmestyi taitavasti maalattu alkuteksti ja sen jälkeen luettelo filmin toteuttajista. Kaikesta näkyi, että kuvaamataidonopettaja oli pistänyt kaikkensa peliin, jotta taiteellinen lopputulos olisi olosuhteisiin nähden paras mahdollinen. Sitä mukaa kun filmi eteni, palautuivat katsojien ajatukset vuosien taakse. Kun esitys hetken kuluttua loppui, istuivat kaikki ihan hiljaa paikoillaan muistoihinsa vaipuneina.

– Katsotaan se uudelleen, eihän se ole kuin kymmenen minuutin mittainen. Mitäs tuumitte? Laine kääntyi katsomaan muita.

– Katsotaan vaan. Eihän siitä yhdellä kertaa saanut läheskään kaikkia muistoja irti, Lissu kannatti.

Järvelä kelasi nauhan alkuun, ja hetken kuluttua alkoi 70-luvun TV-maailman sketsejä matkiva minielokuva jälleen pyöriä.

– Voi hyvänen aika! Kyllä sitä oltiin lapsia, totesi Pirjo uusinnan jälkeen.

– Älä muuta sano! Vaikka kyllä sitä luultiin, että ollaan niin aikuista että vallan, Lissu jatkoi.

– Sääli, ettei ole enempää yleisöä. Olisi niin kiva kuulla, mitä noille muille filmitähdille nykyään kuuluu, Laine harmitteli. – Tietääkö joku, missä esimerkiksi Korpelan Pekka on nykyisin?

– Osoitepalvelusta annettiin hänen osoitteekseen erään laivayhtiön konttori. Kun soitin sinne, sain kuulla, että hän on merikapteeni ja poikkeaa Suomessa hyvin harvoin, Pirre selitti.

– Onkos sinulla kaikkien osoitteet tiedossa? Lissu kysyi.

– Kylläpä vaan onkin. Valtakunnallinen osoitepalvelu on mahtava apu ihmisiä metsästettäessä. Kunhan vain tietää jonkin osoitteen hamasta menneisyydestä, niin sitä kautta selviää kyllä jokaisen nykyinen asuinpaikka. Yllättävän laajalle alueelle ympäri Suomea ja vähän ulkomaitakin meidän porukka onkin levinnyt.

– Kuulehan Pirre, voisitko antaa meillekin tuon osoitelistan? Minä kun ajelen ympäri maata, niin voisin joskus poiketa katsomassa vanhoja kamuja, Laine sanoi.

– Joo, luulenpa, että hotellilla on valokopiokone. Jos odotatte hetken, niin käyn monistamassa.

– Mainiota! Kyllä se vain oli hyvä, että silloin joskus valittiin nimenomaan Pirre kokoonkutsujan sihteeriksi. Tuskin olisi Tumppi yksin saanut näin hyvää jälkeä aikaiseksi, Laine jatkoi.

– Minulla alkaa pikku hiljaa nälkä kurnia vatsassa. Jokos me kohta siirrymme syömäpuolelle? Ranta kyseli vatsaansa hieroen.

– Älähän nyt vielä hosu. Kyllä me ehdimme syödäkin. Siellä on muuten rosvopaistia, Järvelä selitti.

– Mitäs se tarkoittaa? Laine ihmetteli.

– Paikallinen erikoisuus. Tuolla pihalla on oikein varta vasten tehty erikoinen maakuoppa, jossa poltetaan päivällä kunnon nuotio. Nuotion hiillokselle asetetaan sitten folioon kääritty kokonainen lampaanruho lisukkeineen. Koko komeus peitetään hiekalla, ja näin saa rosvopaisti sitten kypsyä tuntitolkulla. Aivan kohta lammashauta kaivetaan auki, ja herkullinen rosvoillallinen on valmis, selitti Lissu.

– Mistä moinen nimi?

– Kai sinä Veikko Huovisen Lampaansyöjät olet lukenut?

– Enpä ole juuri ehtinyt kirjallisuuden pariin viime aikoina, Laine selitti.

– Eipä tuo Lampaansyöjät ole ihan viime aikoina ilmestynytkään. Sitä paitsi on siitä elokuvakin, jossa näyttelevät pääosia Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki, Lissu tarkensi.

– Anteeksi tyhmyyteni, mutta miten tuo kirja ja tämän illan ateria liittyvät toisiinsa?

– Siinä kirjassa nämä lampaansyöjät tekevät juuri tällaista rosvopaistia. Alkuperäinen resepti on kyllä kotoisin jostain sademetsien alkuasukkailta.

– Ja tämän Patakakkosen ja Kirjanurkan yhdistelmän toimitti meille maatalonemäntä ja kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Liisi-Maria Tammi- Koskinen, naureskeli Järvelä.

– Muuten oikein, mutta en ole mukana kulttuurilautakunnassa.

– Tässä teille monisteita, Pirre huusi palattuaan takaisin. – Olin näkevinäni, että haudankaivajat odottavat pihalla, joten eiköhän siirrytä hetkeksi raikkaaseen kesäiltaan.

Jokainen sai Pirren jakaman osoitearkin, ja ripeästi siirryttiin seuraamaan illan aterian kaivamista maan uumenista. Herkullinen tuoksu levisi ympäristöön, kun keittiömestari kuori folioista hyvin hautuneen rosvopaistin. Nopeasti lammas asetettiin tarjoilupöydälle, ja kokki alkoi leikellä siitä meheviä viipaleita.

– Hyvät illallisvieraat, tervetuloa maankuulun rosvopaistin kimppuun. Olkaa hyvät ja ottakaa tästä lihaa lautasellenne. Muut tarvittavat tykötarpeet löytyvät ravintolasalin puolelta. Hyvää ruokahalua!

3. LUKU

Herkullinen illallinen oli syöty ja muutamia paukkuja otettu. Keskustelu oli muuttunut sitä avoimemmaksi ja rohkeammaksi, mitä pidemmälle ilta oli kulunut. Jopa alkuillasta varsin sulkeutuneelta vaikuttanut Lasanenkin oli juomista saatuaan muuttunut puheliaaksi. Paljon ravintoloissa istuneen muusikon juttuvalikoima osoittautui varsin lennokkaaksi. Säännöllisin väliajoin kuuluvat naurunremahdukset kertoivat muulle ravintolaväelle, että seurueella oli hauskaa.

Järvelä puolestaan oli viinaa saatuaan muuttunut jurommaksi. Hän ei selvästikään pitänyt siitä, että Lasanen oli vienyt hänen paikkansa porukan huuliveikkona. Monta kertaa hän oli yrittänyt panna paremmaksi kuin "pelimannisetä", kuten hän Lasasta nimitti. Yritys ei kuitenkaan onnistunut, ja hänen oli pakko tänä iltana tyytyä kakkospaikkaan.

– Kuulehan Janne, Järvelä aloitti kurkottaen pöydän toisella puolella istuvan Rannan puoleen. Mikset sinä ota viinaa niin kuin kunnon ihmiset?

– Kaipa minä olen sen verran syntymähumalassa, että minä en tarvitse lisäaineita, Ranta naurahti.

– Kyllä se tekisi sinullekin hyvää, että voisit riisua tuon naamarisi, Järvelä jatkoi.

– Minkä ihmeen naamarin?

– No, tuon moralistin naamarisi.

– Tumppi, älä viitsi, yritti Lissu rauhoittaa vierustoveriaan.

– Ole sinä kepulainen hiljaa. Minulla on asiaa Jannelle eikä sinulle, Järvelä ärähti.

– Älä välitä, Lissu. Kyllä minä Tumpin kanssa pärjään, Ranta sanoi rauhallisesti ja jatkoi: – Mitä sinä, Tumppi, oikein tarkoitat väittäessäsi, että minä olisin moralisti?

– No, sellainenhan sinä olet. Et ota viinaa ja naureskelet meidän muiden selän takana, jos käyttäydymme humalapäissämme hieman normaalista poikkeavalla tavalla.

– Tuo on kyllä valetta. En kai minä niin sairas ole, että moiseen viitsisin ryhtyä. Minun puolestani saatte ryypätä niin paljon kuin haluatte. Kaipa se on täysin teidän asianne.

– Mutta mikset sinä sitten ryyppää?

– Se ei sovi minulle.

– Ja miksei? Samalla tavalla sinunkin maksasi sitä polttaa kuin muidenkin.

– Siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen syy on se, että minä en yksinkertaisesti uskalla. Niin kuin kaikki varsin hyvin muistatte, minun isäni oli alkoholisti. Sen seitsemänkymmentä kertaa hän yritti lopettaa ryyppäämisen, mutta ei siitä mitään tullut. Pelkään, että mikäli minä ottaisin viinaa, jäisin hyvin herkästi samaan koukkuun kuin isäukkokin. Ja sitä minä en halua. Ei ollut kiva penskana pelätä joka viikonloppu ja usein viikollakin humalassa riehuvaa perheenpäätä. Se oli sen verran kamalaa, että omaa perhettäni en halua ajaa samaan tilaan.

– Mutta eihän sitä tarvitse riehua, jos viinaa ottaa, Järvelä keskeytti. – Enhän minäkään riehu!

– Minä luulen, että minulla on sen verran sukurasitetta näissä asioissa, että minä voisin hyvinkin riehua. Minä en halua ottaa sitä riskiä.

– Okei, okei! Mikäs se toinen syy on?

– Se menee sitten vakaumuksen puolelle. Minun mielestäni kristitty ja alkoholi eivät kuulu yhteen.

– Olenhan minäkin kristitty. Ja kuten kuvasta näkyy, viina sopii minulle varsin hyvin.

– Sori, minä käytin väärää sanaa. Minä tarkoitan, että uskovainen ja alkoholi eivät kuulu yhteen.

– Mutta olenhan minäkin uskovainen, omalla tavallani, ihan niin kuin lähes kaikki suomalaiset.

– Ohhoh! huudahti Laine väliin. – Vai että Tumppi muka uskovainen! Mihinkäs sinä uskot? Mersuun ja rahaan, vai?

– Pidä sinä bemaridemari vain huoli omasta uskostasi. Kuulunhan minä kirkkoon ja kyllähän minä johonkin Korkeampaan Voimaan uskon. Sanotaan sitä nyt sitten Jumalaksi tai Allahiksi tai miksikä tahansa.

– Minä tarkoitan uskovaisella sellaista joka uskoo paitsi Jumalaan myös Jeesukseen ja hänen sovintotyöhönsä ja haluaa seurata hänen viitoittamaansa polkua, Ranta selitti.

– Johan meni täysin heprealaisen suunnistuksen puolelle, Järvelä puisteli päätään. – Minä en ymmärtänyt sanaakaan.

– Anteeksi vaan, jos käytin outoja termejä. Meillä uskovaisilla on oma "kaanaankielemme", joka vilisee kuvakieltä. Minä yritän selventää, mitä tarkoitan. Toisin sanoen, minun mielestäni uskovainen on ihminen, jolla on elävä ja henkilökohtainen suhde Jumalaan ja Jeesukseen. Pelkkä Jumalaan uskominen ei riitä. Jeesus itse sanoo, että kukaan ei tule Isän luo muutoin kuin hänen, eli siis Jeesuksen, kautta. Hän on se tarvittava välimies Jumalan ja ihmisten välillä.

– Kyllä minä vaan vieläkin ihmettelen, miksi sinusta ei tullut pappia, kun tuo saarnaaminen sujuu noin mallikkaasti jopa kapakan nurkkapöydässäkin.

– Eihän tuo nyt mitään saarnaamista ole. Jannehan vastasi vain sinun kysymykseesi, Pirre puolusti.

– Oli saarnaamista tai ei, niin kuitenkaan minä en tajua yhtä asiaa.

– No mitä sitten? Ranta kysyi.

– Sitä, että jos uskovaiset ei saa juoda viinaa, niin miksi Jeesus sitten muutti veden viiniksi? Niinhän me koulussa luimme. Hieman epäloogista, eikö totta.

– Ei ollenkaan. Viinin käyttöhän kuului ja kuuluu edelleenkin Välimeren maiden ruokakulttuuriin. Ei Jeesus sitä tuominnut, mutta juopuminen on ihan toinen asia. Sen Raamattu kieltää monessa eri kohdassa.

– Sinähän taidat olla perillä näistä asioista, keskeytti Lasanen, joka oli ollut pitkään hiljaa. – Sinänsä varsin mielenkiintoinen keskustelu. Eipä näissä ympyröissä juurikaan Raamatusta puhuta. Pääasiassa nämä "keskustelut" ovat jutunkertomiskilpailuja, niin kuin meilläkin alkuillasta.

– Miksi siellä sinun Raamatussasi kielletään juopuminen? Minusta on ainakin kiva olla pikkuisen hiprakassa. Se rentouttaa, puuttui Pirre keskusteluun.

– Tähän voin vastata suoralla siteerauksella. Raamatussa, Efesolaiskirjeessä sanotaan: "Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno."

– Jo on mies kirjansa lukenut! Ulkomuistista vain pudottelee tekstiä meidän syntisten niskaan, Järvelä murjaisi.

– Etkös sinä vielä äsken kutsunut itseäsi uskovaiseksi? letkautti Laine.

– Pysy sinä syrjässä tästä! Järvelä ärähti kaverilleen. – Selitäpäs, Janne, millä perusteella alkoholi lisää riettautta.

– Vilkaisepa ympärillesi. Varsin monella ravintola-asiakkaalla on tänä iltana tavoitteena päästä jatkoille jonkun vastakkaista sukupuolta olevan kanssa. Ja kumppani on takuulla joku muu kuin oma aviopuoliso.

– Mutta selvin päinhän nuo suunnitelmat tehdään. Ei siinä viinaa tarvita, Järvelä väitti vastaan.

– Aivan, mutta viinaa tarvitaan hankkeen toteuttamiseen. Tosiasiahan on, että alkoholi nostaa uskoa omiin kykyihin. Muutaman paukun jälkeen mies kuin mies uskoo olevansa Casanova ja uskaltaa ryhtyä saalistustoimenpiteisiin.

– Tuo oli aika ilkeästi sanottu! Pirre keskeytti.

– Ilkeää, mutta totta. Ja kun vastaavasti nainen on ottanut riittävästi, hänen estonsa häviävät ja moraalikynnys laskee. Ja loppu onkin sitten pelkkää fyysistä suoritusta, Ranta teoretisoi.

– Olipahan tulkinta! Tuota eivät kyllä kaikki tutkijat allekirjoita, heitti Laine väliin.

– Ei haittaa mitään, vaikka en saisikaan teorialleni kallonkutistajien tukea. Se ei nimittäin mitenkään muuta sitä tosiasiaa, että tämä on homman nimi.

– Oletpas sinä varma asiastasi, Pirre ihmetteli.

– Jos rehellisesti pohdit asiaa, tulet varmasti aika pitkälti samanlaiseen lopputulokseen.

– Kuulehan, Janne, sinä kun tiedät kaiken tuosta Raamatusta, aloitti Lasanen.

– Tsot, tsot! Tuo oli kyllä hurjasti liioiteltu väite. Kyllä meikäläisen tiedot ovat melko vähäiset. On se vaan niin laaja eepos, ettei sitä yksi insinööri hallitse.

– No sanotaan, että tiedät siitä kirjasta kuitenkin yhtä ja toista, mitä taas ei voi sanoa meikäläisestä. Minua on askarruttanut yksi kysymys jo jonkin aikaa. Muistathan, että jokin aika sitten käytiin kovaa kärhämää arkkipiispan homokannanotoista.

– Kaikkihan sitä seurasivat.

– Minua kummeksutti se, että arkkipiispa ei ottanut selvää kantaa puolesta eikä vastaan. Eikö tähän kysymykseen löydy minkäänlaista vastausta Raamatusta? Minun tietääkseni homoja on ollut niin kauan kuin ihmiskuntakin on ollut olemassa. Kaipa niitä oli Raamatunkin aikana?

– Olihan niitä. Ja on Raamatussa ihan selvä kantakin homokysymykseen. Minäkin ihmettelin sitä arkkipiispan linjattomuutta. Aivan varmasti hän osaa Raamattunsa niin hyvin, että tietää jokaisen kohdan, jossa puhutaan homoista.

– Kerro meille, mitä siellä sanotaan? innostui Lissukin.

– Valitettavasti en osaa ulkoa kaikkia kohtia, mutta jos te olette tosissanne kiinnostuneita, voisin hakea huoneestani Raamatun ja lukea ne sieltä teille.

– Jos vain viitsit, Lasanen sanoi. – Minä ainakin olisin kiinnostunut.

– Minua taas eivät hintit kiinnosta. Minä haluaisin tanssia Pirren kanssa pitkästä aikaa, ilmoitti Järvelä mielipiteensä.

– Joo, tanssitaan vaan sillä aikaa, kun Janne käy huoneessaan, mutta jatketaan sitten. Minua ainakin kiinnostaa homous. Tarkoitan siis keskustelunaiheena, en minä muuten siitä ole kiinnostunut, Pirre selitti.

– Jos minä sitten haen sen Raamatun, Ranta sanoi ja nousi pöydästä.

Illan orkesterina oli puolalainen trio, joka oli jo jonkin aikaa soitellut tunnelmallisia slovareita. Tuomon ja Pirren lisäksi myös Pekka ja Lissu menivät parketille. Lasanen jäi pöytään, mutta seurasi kiinnostuneena orkesterin soittoa. Sormet naputtelivat pöydän pintaa. Puolalaiset soittivat Feelings-kappaletta samalla sovituksella, millä hänkin oli sitä paljon soittanut. Ainoa ero oli, että illan orkesterissa oli vain kolme jäsentä, joten kitaristin soolot soitti kosketinsoittaja.

Kappaleen päätyttyä Pirre kävi juttelemassa soittajien kanssa. Puhuessaan hän viittoili kohti nurkkapöydässä istuvaa Lasasta. Orkesterin johtaja nyökkäili hymyillen ja ojensi sitten mikrofonin Pirrelle.

– Hyvät ravintolavieraat, Pirre aloitti. – Suonette anteeksi pienen ohjelmanmuutoksen. Meitä on täällä tänä iltana ryhmä entisiä Isojärven oppikoulun oppilaita viettämässä 20–vuotisluokkakokousta. Mukana on myös sen aikainen musiikinopettajamme ja luokanvalvojamme, Eero Lasanen, joka nykyisin tunnetaan paremminkin taitavana muusikkona. Kouluaikamme suosituimpia kappaleita, joita "Terssi-Erssi" laulatti meillä paljon myös musiikintunnilla oli Richard Carpenterin käsialaa oleva Yesterday Once More. Hyvät naiset ja herrat, illan yllätysnumerona rohkenen pyytää ystäväämme Erssiä laulamaan meille tuon muistoja täynnä olevan kappaleen. Illan orkesteri on luvannut säestää solistiamme. Erssi, olisitko niin kiltti? Kerran vielä, yhteisille muistoille.

Ravintolayleisön taputtaessa Lasanen käveli reippaasti orkesterikorokkeelle, vaihtoi muutaman sanan muusikkojen kanssa ja otti mikrofonin käteensä.

– Voi sinua Pirre, mitä teit! Tämän illan oli tarkoitus olla minun vapaailtani, mutta näin tässä nyt sitten kävi. Tuo laulu, jonka Pirre pyysi minua laulamaan, sopii kyllä vallan hienosti meidän muisteloiltamme teemaan. Haluan laulaa sen Pekka Sipilän käsialaa olevilla suomalaisilla sanoilla.

Orkesteri soitti alkusoiton ja Lasanen aloitti:

– Kun olin nuori, painon korvan radioon,

tahdoin kuulla kaiken taas.

Heidän kanssaan kaiken lauloin hymyillen.

Nuo ajat onnekkaat mä vielä muistaa voin,

vaikka vuodet häipyi pois...

...katson eilispäivän haaveisiin,

aikaan muiston kultaamaan,

nykyhetken harmaaks' huomaan muuttuneen...

Kukaan ei tanssinut. Kaikki seurasivat liikkumatta laulajaa, joka eli laulunsa sanoman. Silmät kiinni Lasanen antoi laulun sanojen pulputa jostain sisältään. Kaikesta huomasi, että Pirre oli osunut oikeaan pyytäessään juuri tätä laulua. Kappaleen päätyttyä oli hetki hiljaista. Tunteellisimmat kuivasivat silmänurkkiaan. Sitten alkoivat aplodit, jotka jatkuivat vielä senkin jälkeen, kun nurkkapöydän seurue oli palannut paikoilleen.

– Mahtavaa, Erssi! Ihan tässä väkisin palasi jonnekin hamaan menneisyyteen, Pirre ylisti.

– Huh! Ihan meni kylmät väreet selkäpiissä, totesi Lissu.

– Miten osaakin musiikki viedä pois nykyhetkestä, pohdiskeli Ranta.

– Kenenkä idea tämä operaatio oikein oli? Lasanen kysäisi olalletaputtelun loputtua.

– Pirre sen keksi tuolla parketilla. Ei meillä muilla ole osaa eikä arpaa, Järvelä selitti.

– Olisit saanut vähän varoittaa etukäteen.

– Ei ollut aikaa. Ja minä luotin siihen, että kyllä sinä homman hoidat. Ja niinhän se kävi kuin silloin ennen, Pirjo sanoi ja taputti Lasasta kädelle.

– Mutta eiköhän nyt palata takaisin siihen meidän äskeiseen keskustelunaiheeseemme, Lasanen ehdotti. – Toitkos sinä, Janne, sen kirjasi, kun sitä ei näy missään?

– Tottahan toki. Minulla kun sattuu olemaan vain tällainen taskuase mukana, Ranta selitti kaivaessaan pokkarikokoisen Raamatun taskustaan.

– Selailepas sieltä nyt sitten ne homoseksuaalisuutta käsittelevät kohdat, Lasanen hoputti.

– Ensiksi katsotaan Mooseksen lakia.

– On kuulemma melkoisen julma laki. Kivittämisellä uhataan melkein kaikkia pikkuisenkin väärää tehneitä, Järvelä heitti väliin.

– Kyllähän siellä monesta asiasta on määrätty kivittämisrangaistus, mutta ei sentään mistään pikkurikkeistä. Kyllä ne ovat raskaamman sortin rikkomuksia, joista moinen rangaistus tuomitaan.

– Onkos homous sen kaltainen teko? Laine uteli.

– Kolmannen Mooseksen kirjan luvussa 20 sanotaan näin: "Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa."

– Onpa tylyä tekstiä. Hintit hirteen! viisasteli Järvelä.

– Tumppi, tuo on mautonta, Lissu tuhahti.

– Mutta tuohan oli Mooseksen lain rangaistus. Eihän se nykyaikaa koske, vai mitä Janne? Laine kysyi.

– Tokihan se on annettu juutalaisille tuhansia vuosia sitten, eikä sitä pidä ottaa ihan kirjaimellisesti, mutta selvät suuntaviivat se antaa oikeille moraalikäsityksille. Perustuuhan koko länsimainen oikeuslaitos kymmenen käskyn pohjalle.

– Ettekös te uskovaiset otakaan Raamattua kirjaimellisesti? Pirjo ihmetteli.

– Siitä on käyty tiukkojakin keskusteluja vuosisatojen aikana. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Uuden Testamentin ohjeita tulee pääpiirteittäin noudattaa niin tarkkaan kuin suinkin, mutta Vanha Testamentti on tulkittava osittain juutalaisille tarkoitettuna laki- ja sääntökokoelmana.

– Ja tämän homojen surmaamisen voi sitten laittaa sinne juutalaisten lakipykälien joukkoon, Pirre veikkaili.

– Osittain, Ranta jatkoi. – Ei kenelläkään ole todellakaan oikeutta ottaa henkeä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvilta. Mutta...

– Mitä mutta?

– Meidän täytyy tutkia asiaa myös Uuden Testamentin puolelta. Ja sieltä homokannanotto löytyy Paavalin kirjeestä Timoteukselle.

– Löytyykös sieltä hyväksyntää? Lasanen tivasi.

– Täällä sanotaan näin, Ranta selasi Raamattuaan: "Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain ja järjestyksen rikkojien, jumalattomien ja syntisten, rienaajien ja pyhäinhäpäisijöiden, isän- ja äidinmurhaajien, tappajien, siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia."

– Siinä sitä pantiin hintit ja tappajat samalle viivalle, vitsaili Järvelä.

– No ei se nyt ihan noinkaan ole. Tarkalleen ottaen tässä sanottiin, että kaikki nuo luetellut pahat teot ovat vastoin tervettä oppia. Ja tätä tervettä oppia kirkkojenkin pitää julistaa ja näin ollen vastustaa kidnappauksia, tappoja, valehtelemista ynnä kaikkia muita lueteltuja pahoja asioita homous mukaan lukien. Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä sanotaan myös: "Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalan palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät."

– Onko minun siis ymmärrettävä, että Raamattu ei hyväksy homoseksuaalisuutta? Lasanen tarkensi.

– Kyllä se näin on. Mutta täytyy aina muistaa, että Jumala rakastaa jokaista homoa yhtä paljon kuin heteroakin, vaikka ei hyväksykään homoseksuaalisuutta. Aivan samalla tavalla Jumala rakastaa varastakin, vaikka vihaakin varastamista.

– Mutta vaikka rakastaakin, niin vaatii kuitenkin käyttäytymään taipumustensa vastaisesti, eli elämään heterojen tavoin, mikäli haluaa tulla hyväksytyksi, Lasanen pohdiskeli. – Miksi sitten Jumala on luonut jotkut ihmiset homoiksi, jos hän ei kerran hyväksy heitä? Tuntuu taas siltä, että tässä on jotain epäloogista.

– Ensiksikin on todettava, että tutkijat ovat vahvasti sitä mieltä, että homoseksuaalisuus ei ole synnynnäistä, vaan kasvatuksen, ympäristötekijöiden ja muiden yhteensattumien summa, jossa myös omalla valinnalla on ratkaiseva merkitys. Näin ollen ei voida väittää sitä, että Jumala on luonut homot ja asettanut heidän sisälleen taipumuksia, joita ei hyväksy. Aina on kysymys ihmisen omasta ratkaisusta, Ranta vakuutti.

– Anteeksi nyt vaan, mutta voisimmeko me puhua välillä jostain muustakin? Minua ei todellakaan kiinnosta viettää koko iltaa teologishomoseksuaalisten kysymysten äärellä, Järvelä ärähti.

– Sopii vallan mainiosti. Eiköhän tässä pääkohdat jo tulleetkin käsitellyksi, Ranta totesi ja työnsi pokkariraamattunsa taskuun. – Mistäs Tumppi haluaa keskustella?

– Mehän ollaan kokoonnuttu muistelemaan menneitä. Muistellaan niitä sitten.

– Minulla olisi ehdotus, Lissu sanoi. – Pidetään tietokilpailu. Jokainen esittää vuorollaan kysymyksen, joka liittyy meidän kouluaikaamme tavalla tai toisella.

– Sopii! Kuka aloittaa?

– Eikös vanha tuttu tapa ole se, että ehdottaja aloittaa, Pirre keksi.

– Niinpä tietysti, Lissu naurahti. – Mitähän minä kysyisin? No, kysytäänpä vaikka koulukirjoista. Kuka oli geometrian kirjamme tekijä?

– Liian helppo, Janne totesi.

– Ei varmasti ole, Pirre väitti vastaan.

– No kuka muu tietää kuin Janne? Pekka?

– Ojala se ei ainakaan ollut, vaikka kaikki aina puhuvatkin Ojalan laskuopista. Mutta tokihan minä jomman kirjan tekijän muistan. Se oli Väisälä.

– Oikein. Ja nyt on Jannen vuoro kysyä.

– Matematiikasta urheiluun. Kenen nimissä oli pituushypyn maailmanennätys vuonna 1974?

– Bob Beamonin! huudahti Laine. – Ennätys oli tehty jo vuonna 1968, mutta kukaan ei ollut pystynyt sitä vielä tuohon mennessä rikkomaan.

– Kuka muistaa, kuinka paljon tuo ennätys oli?

– 890.

– Arvasinhan minä, että Pekka vetää tästä kysymyksestä pisteet kotiin, Janne totesi. – Seuraavana on vuorossa Erssi.

– Euroviisujen voittajakappale ja esittäjä vuonna 1974?

– Ei harmainta aavistusta, Järvelä pudisteli päätään.

– Ehkä vähän liian vaikea, Pirre valitti.

– Ei se ole ollenkaan vaikea. Vaikeita olisivat olleet vuodet 1973 ja 1975, mutta 1974 on yllättävän helppo, kannusti Lasanen.

– No niin! Nyt minä arvaan. Sen täytyy olla Abban Waterloo, Lissu veikkasi.

– Hyvä Lissu! Se oli ihan oikein.

– Mistä sinä tuon tiesit? Pirre ihmetteli.

– Totta puhuen minä en yhtäkkiä muistanut mitään muuta Euroviisukappaletta kuin Waterloon, ja kun Erssi sanoi, että kysymys on ihan helppo, niin minä yksinkertaisesti arvasin.

– Pekan vuoro kysyä.

– Kaikki tietysti luulevat, että nyt tulee urheilukysymys, mutta eipäs tulekaan. Kuka oli USA:n presidentti vuonna 74? Ja Lissu ei saa vastata, sillä olen varma että sinä tiedät. Sen verran sinä jo silloin seurasit politiikkaa.

– Se oli Nixon, Ranta arvasi.

– Ei muuten ollut kuin Ford, Järvelä intti.

– Onko muita ehdotuksia?

– Carter se ei ainakaan ollut.

– Kerro, Lissu, oikea vastaus.

– Muistaakseni se oli vaalivuosi Yhdysvalloissa, joten alkuvuonna hallitsi Nixon ja loppuvuonna Ford.

– Minähän sanoin, että meidän poliitikkomme oli jo silloin aikaansa seuraava nuori nainen, Laine totesi käsiään taputtaen. – Vastaus oli nimittäin täysin oikein.

– Tumpin vuoro.

– Jaahas! Ihme, jos joku tietää vastauksen seuraavaan kysymykseen, mutta kaikilla on mahdollisuus veikata oikein. Kysymys kuuluu nimittäin seuraavasti. Kuinka monella tytöllä meidän luokalla oli ruskeat silmät?

– Olihan tumppimainen kysymys. Ethän sinä voi itsekään tuollaista tietää, Lissu protestoi.

– Mutta minäpä tiedän, Pirre keskeytti. Ruskeasilmäisiä oli kolme.

– Se on kyllä aivan oikein, mutta mistä sinä sen tiesit? Järvelä hämmästeli.

– Ihan samasta lähteestä olen tietoni poiminut kuin sinäkin, Pirre jatkoi ja kääntyi muiden puoleen selittääkseen tarkemmin. – Selasin tässä yhtenä päivänä vanhoja päiväkirjojani ja löysin erään välistä pieneksi taitellun, jo aika lailla haalistuneen spriimonisteen. Tumppi ja kumppanit harrastivat nimittäin kouluaikana eräänlaista tieteellistä tutkimusta. He luokittelivat kaikki meidän luokan tytöt ja kirjasivat tulokset paperille, jonka kehtasivat vielä monistaakin, harvoille ja valituille tosin.

– Mitä asioita pojat tutkivat? Lissu uteli.

– Hyvin poikamaisia seikkoja. Tuossa paperissa oli luokiteltu tytöt silmien värin, tukan pituuden, perän leveyden, puskurien koon ja kaiken muun "todella tärkeän" tiedon mukaan. Oli ihan sattuma, että minulle jäi tuo ruskeasilmäisten määrä mieleen. Jäin nimittäin miettimään, keitä nuo tytöt olivat, sillä paperissa sanottiin vain heidän lukumääränsä, ei nimiään.

– Keitä he muuten olivat?

– Annelilla oli ainakin ruskeat silmät, Janne muisti.

– Niin oli. Ja hänen lisäkseen olivat ruskeasilmäisiä Eija ja Anne, Pirre täydensi.

– Miten on mahdollista, että sinulla on tuo lappu? Järvelä ihmetteli. Tasan varmaa on, että me emme sitä sinulle antaneet.

– Ette antaneetkaan. Minä näin, että teillä oli jotain hauskaa tekeillä ja kävin kylmän rauhallisesti penkomassa sinun pulpettisi yhdellä välitunnilla ja varastin monistenipusta yhden itselleni.

– Etkä kertonut minulle mitään, Lissu ihmetteli.

– Siinä tuli jotain tärkeämpää väliin, ja sitten se vain unohtui. Eivät pojatkaan siitä enää olleet kiinnostuneita sen jälkeen, kun olivat saaneet tutkimuksensa valmiiksi.

– Esitähän Pirre sinäkin nyt kysymyksesi.

– Tässä tulee. Mikä oli katsotuin kotimainen elokuva vuonna 1974? Luulenpa, että meistäkin varmaan jokainen on sen nähnyt.

– Joku Turhapuro varmaan.

– Ei ollut.

– No joku Speden elokuva kuitenkin.

– Minä annan viiden pisteen vihjeen. Elokuvan nimi liittyi senaikaiseen villitykseen, josta myös Irwin lauloi. Ja kävipä niinkin, että eräissä koulubileissä muutama rinnakkaisluokan sankari jäi kiinni itse teosta. He kun olivat lyöneet vetoa erikoisesta 100 m:n juoksusta.

– Joo, nyt tiedän, Lasanen sanoi. – Se oli tämä Viu-hah-hah-taja, jolla ei kylläkään ollut mitään muuta yhteistä viuhahtamisen kanssa kuin nimi. Olipahan vain semmoinen tieteisufosekoilu.

– Niistä luokkabileistä nousikin melkoinen häly. Kylälläkin puhuttiin melko pitkään siitä, kuinka alas nuorison moraali oli mennyt.

Muistelut ravintolasalissa jatkuivat. Kesäilta oli hämärtynyt siniseksi yöksi. Isojärven Lomahotelli ei kuitenkaan vielä valmistautunut yöpuulle. Varhaisille pikkutunneille asti kantautui orkesterin musiikki pitkin tyyntä järven pintaa. Lama-Suomen kesänviettäjät halusivat paeta todellisuutta ja ottaa ilon irti elämästä, kun se vielä oli mahdollista. Vasta jatkoajan jälkeen saivat seutukunnan taksit kyyditä lähialueen juhlijat kotiinsa tai minne itse kukin sitten olikaan menossa loppuyötään viettämään. Hotellivieraatkin suunnistivat huoneeseensa. Muutamat tosin näkyivät kävelevän pienen jäähdyttelylenkin ennen maatamenoaan. Yölintujen laulu kantautui harjujen välisestä lehtomaisesta laaksosta. Jossain järvellä ajaa päristeli yksinäinen moottorivene. Pikku hiljaa ihmisten aiheuttamat äänen vaimenivat ja hotelli vaipui uneen. Vain yöportieeri jäi valvomaan oman tiskinsä taakse.

4. LUKU

Kauan ei hotelli ollut hiljainen. Tuskin olivat viimeiset työntekijät saaneet paikat siivotuksi, kun ensimmäiset aamuvuorolaiset saapuivat aloittamaan uutta päivää. Siivoojat laittoivat ravintolasalia kuntoon, ja keittiöstä kuului aamupalan valmistelun aiheuttamia kilahduksia. Varhaispostinkantaja toi nipun uunituoreita sanomalehtiä vastaanottotiskille.

Tuulikin oli herännyt. Iloisesti se havisutti pihan reunassa kasvavien koristehaapojen isoiksi kasvaneita lehtiä. Valkoinen nenäliina lenteli tuulen mukana pitkin pysäköintialuetta. Hotellin ympäristössä yön hiiriä metsästellyt iso mustavalkoinen kissa nuuhkaisi ohikulkiessaan nenäliinaa, aivasti ja jatkoi matkaansa kohti puiden välistä pilkottavaa pientä mökkiä.

Pian alkoivat virkuimmat hotellivieraat kokoontua ruokasaliin aamupalalle. Tuoremehu ja silli tekivät kauppansa. Toki suurelle osalle maittoivat muutkin pöydän antimet. Vaihtoehtoja löytyi suomalaisesta kaurapuurosta englantilaiseen pekoni-muna-aamiaiseen.

Luokkakokousryhmäläisistä ensimmäisenä saapui aamupalalle Järvelä. Paljon hotelleissa asuneen rutiinilla hän keräsi itselleen tarjottimellisen ruokaa ja suunnisti tuttuun nurkkapöytään. Puoli kahvikupillista myöhemmin tulivat naiset tuoremehuineen ja jugurtteineen. Hetkeä myöhemmin marssi sisään harvinaisen reippaan näköinen Laine.

– Ihan kiva uima-allas täällä. Siinä oli semmoinen vesiturbiini, joka sai aikaan melkoisen virtauksen altaassa. Ihan niin kuin olisi koskessa uinut.

– Tietysti meidän Pekka Pirteä on kerinnyt jo saunomaan ja uimaankin, päivitteli Ranta tullessaan Laineen perässä.

– Mutta mitenkäs sinä olet noin uupuneen näköinen, vaikka et edes unijuomaa nauttinut illan ja yön tunteina? Järvelä vinoili nähdessään Rannan voipuneen olemuksen.

– Se on tottumuskysymys, Ranta selitti. – Minä en yksinkertaisesti ole tottunut istumaan iltojani ja öitäni ravintoloissa. Säännöllisestä elämästä poikkeaminen näyttää tuottavan keholleni enemmän vaikeuksia kuin olin luullutkaan.

– Ei ole Erssiä näkynyt? Pirre katseli ympärilleen.

– Vanha mies tarvitsee unta, Järvelä viisasteli.

– Ei niin kamalan vanha. Ei Erssi ole meitä kymmentäkään vuotta vanhempi, joten reilusti alle neljävitonen hän on. Siis mies parhaassa iässä, Lissu laskeskeli.

– Kouluaikana ikäero tuntui kyllä melkoisesti suuremmalta kuin nyt, Ranta totesi. – Silloinhan kaikki yli kaksikymppiset tuntuivat vähintään nelikymppisiltä.

– Joo, minä muistan, kun meidän äiti täytti 50 joskus kauan sitten. Tuntui siltä, että äitimamma kääntyi siinä vaiheessa elämän ehtoopuolelle. Kun taas isosisko saavutti hiljattain saman iän, niin sanoin hänelle, kuinka ihmeelliseltä tuntuu, kun nykyään yhä nuoremmat ja nuoremmat täyttävät puoli vuosisataa, innostui Lissu pohtimaan.

– Pitäisiköhän meidän mennä herättämään Erssi? Mehän sovimme yöllä, että tapaamme vielä ennen kotiinlähtöä, Pirre tuumaili.

– Minä voin käydä koputtamassa hänen oveensa, Laine tarjoutui ja nousi lähteäkseen.

– Käy koputtelemassa, Järvelä sanoi. – Vaikka kyllä hän sieltä muutenkin tulee ihan pian.

Muut jatkoivat aamupalan nauttimista Laineen poistuttua salista.

– Kyllä minä sitten ihmettelen tuota Pekkaa. Edelleenkin hän on samanlainen energiapakkaus kuin koulupoikana. Tuntuu siltä, että hän ei tarvitse unta ollenkaan ja kuitenkin hän on aina yhtä energinen, ihmetteli Ranta.

– Poikamiehet jaksavat! Toista se on meidän ukkomiesten, joista vaimot imevät viimeisetkin mehut. Vai mitä Janne? Järvelä naureskeli.

– Jaa, että meidän vaimojenko syy sekin nyt on, kun miehet ovat velttoja, Lissu tuhahti. – Kaihan se nyt on vähän toisin päin. Miehet pystyvät yllättäviin suorituksiin, kun tietävät, että nainen on odottamassa. Muistelehan Tumppi sinäkin vaikkapa nuoruutesi urotekoja. Mitä saitkaan aikaan! Ja ihan naisen tähden.

– No se nyt on vähän eri asia, Järvelä puolusti. – Minä puhuin äsken ukkomiehen väsymyksestä enkä mistään nuoruuden kohelluksesta.

– Samat lait ne pätevät ukkomiestenkin kanssa, Lissu naureskeli.

Laine palasi aamupalapöytään.

– Saitko Erssin hereille? Pirjo kysyi.

– Ei onnistunut! Koputtelin oikein kunnolla, mutta minkäänlaista vastausta ei kuulunut. Kyllä on sikeäuninen kaveri, Laine selitti.

– Olitko varmasti oikean oven takana? Ranta kysyi.

– No ihan vissisti! Meillähän on vierekkäiset huoneet Erssin kanssa. Minulla 124 ja Erssillä 126.

– Juu, kyllä Erssin huone on 126. Minun huoneenihan oli käytävän toisella puolella, numero 125, Järvelä vakuutti.

– Jos Erssi on jo vaikka lähtenyt pois, Lissu pohdiskeli.

– Minä käyn katsomassa resepsuunista, Pirre lupautui ja oli saman tien menossa.

Parin minuutin kuluttua nainen palasi kasvoillaan hämmästynyt ilme.

– Vastaanottovirkailija kertoi, että hänen huoneensa avain on lokerossa.

– No sittenhän hän on lähtenyt, Laine arveli.

– Ei ole. Vastaanotossa kerrottiin, että ainakaan aamuvuorolaisen aikana avainta ei ole heille tuotu. Yöportieeri voisi tietää jotain, mutta hän on nukkumassa.

– Olisikohan Erssillä täällä joku nainen, jonka luona hän olisi viettänyt yönsä. Hänhän kertoi, että tämä hotelli on tullut työn vuoksi melko tutuksi vuosien varrella, Järvelä pohdiskeli.

– Se on tietenkin täysin mahdollista, Pirre totesi. – Tosin hän ei kyllä illan mittaan sanallakaan maininnut mitään siihen suuntaan. Ja luulisi, että tämä salaperäinen nainen olisi poikennut meidän pöydässä, mikäli hän olisi ollut täällä viime yönä.

– Jospa hän ei halunnut häiritä, Laine ehdotti.

– Voihan se olla niinkin, Pirre tuumi. – Tuskin siitä kyllä mitään häiriötä olisi ollut, vaihtelua paremminkin.

– Pitäisiköhän meidän käydä katsomassa hänen huoneessaan, Lissu pohti.

– Mitäs hyötyä siitä olisi? Laine ihmetteli.

– No tietäisimme ainakin, onko hän lähtenyt kokonaan pois, vai onko hän vain jossain käymässä, Lissu tarkensi.

– Käydään pois, jos se sinua rauhoittaa, Järvelä sanoi.

– Selitetään portieerille tilanne. Kyllä hän varmaan suostuu avaamaan meille oven, Pirre ehdotti.

Seurue siirtyi vastaanottotiskin ääreen ja kertoi virkailijalle, mitä oli tapahtunut. Ystävällinen portieeri lähti asian kuultuaan luotsaamaan joukkoa kohti Lasasen huonetta. Avattuaan huoneen oven hän siirtyi syrjään ja päästi muut sisään.

– Ei näy Erssistä jälkeäkään. Ja sängyssä ei takuulla ole nukuttu koko yönä, Järvelä totesi.

– Mutta täällä on matkalaukku ja farkut, Pirre totesi kurkistaessaan kaappiin.

– Siispä Erssi on käynyt huoneessa ennen illanistujaisiamme, vaihtanut vaatteensa ja tullut sitten meidän seuraamme, Ranta päätteli.

– Mutta miksi ihmeessä hän jätti avaimen vastaanottoon? Lissu ihmetteli. – Minä ainakin pidin avaimen mukanani koko illan.

– Katsos Lissu, kun meillä miehillä ei ole käsilaukkua. Ja avaimessa on niin iso perän molkero, että ei sitä viitsi taskussaan koko iltaa pitää. Lokerossa minäkin avaimeni pidin, Järvelä selitti.

– Avaimenperästä viis, mutta missä on Erssi? Pirjo hermoili.

– Minä kyllä taidan yhtyä Tumpin teoriaan naisystävästä, päätteli Laine. – Annetaan Erssin olla rauhassa. Mitä me aikuisen miehen elämään puutumme!

– Niinhän se on. Minulta jäi vielä toinen kahvikupillinenkin juomatta, Järvelä tuumaili. – Mennään lopettelemaan kesken jäänyt aamupala.

– Oletteko te aivan varmoja, että Erssillä on kaikki kunnossa? jatkoi Pirre huolehtimistaan.

– Kuulkaahan nyt, kun mies on huolehtinut itsestään yli neljäkymmenvuotiaaksi, reissannut ulkomailla epämääräisessä muusikkoporukassa, tehnyt vähän sitä sun tätä, osaa hän pitää huolen itsestään keskisuomalaisessa lomahotellissakin, rauhoitteli Ranta tovereitaan.

– Janne puhuu asiaa, Lissu totesi. – Mehän käyttäydymme kuin pahaiset teini-ikäiset. Mennään todellakin lopettamaan aamupala, kirjoitetaan terveiset Erssille ja lähdetään kotiin.

Luokkatoverukset kiittivät ystävällistä vastaanottovirkailijaa ja palasivat ravintolasaliin. Tarjoilijat olivat siivonneet kesken jääneet aamupalat pois, mutta onneksi pöydässä oli vielä runsaasti tarjottavaa.

Vaikka yhdessä oli sovittu, että Lasanen saa olla omissa oloissaan, ei asia pysynyt poissa mielestä. Kukaan ei kuitenkaan palannut asiaan aamupalan aikana. Vasta kun kaikki olivat syöneet, hakeneet tavaransa huoneestaan ja kokoontuneet jäähyväisiä varten aulaan, Pirre palasi aiheeseen.

– Kirjoitetaan nyt ne terveiset Erssille. Minä otin huoneestani hotellin paperia. Ja kynä löytyy täältä jostain, nainen mumisi käsilaukkuaan kaivaen. – Mitäs minä kirjoitan?

– Kirjoita vain, että me lähdimme ja toivotamme hänelle hyviä jatkoja. Niin ja että viiden vuoden kuluttua palaamme asiaan, Järvelä ehdotti.

– Pistä siihen myös terveisiä tyttöystävälle, lisäsi Laine.

– Minusta se ei oikein sovi, Ranta esteli.

– Minunkin mielestäni Tumpin ehdottamat terveiset riittävät, Lissu totesi.

Pirre kirjoitti terveiset ja antoi lapun vastaanottovirkailijalle, joka pani sen huoneen 126 lokeroon.

– Nyt ne ovat jäähyväiset itkua vailla, Järvelä selosti. – Ei muuta kun halaamaan ja hyvästit.

– Ja minä kun en sinua halaa! Laine töksäytti. – Noita naisihmisiä kyllä sitäkin suuremmalla mielihyvällä.

Halaukset oli pian halattu ja vanhat luokkatoverukset hajaantuivat omille teilleen. Laukut pakattiin autoihin, ja viimeiset vilkutukset vilkutettiin. Laine lähti Bemarillaan renkaat ulvahtaen, Järvelä diesel-Mersullaan huomattavasti rauhallisemmin, Ranta pienellä japanilaisellaan lähes äänettömästi ja jonon viimeisenä Liisi-Maria isolla Pajerollaan moottori väkevästi murahdellen. Pirre jäi yksin seisoskelemaan hotellin pihamaalle. Hänellä ei ollut kiirettä mihinkään.

5. LUKU

Yöportieeri oli nuori opiskelijapoika, joka oli tullut kesätöihin hotellille. Hieman unisen näköisenä hän tuli vastaanottoon vähän puolen päivän jälkeen. Tervehdittyään työvuorossa olevaa virkailijaa hän käveli aulassa lehtiä lueskelevan Pirren luo.

– Päivää, minä olen Sami Nikula, yöportsari, hän sanoi ojentaessaan kätensä.

– Hei, minä olen Pirjo Jokinen.

– Rantalainen sanoi, että sinulla olisi jotain asiaa.

– Kyllä vaan. Sinähän olit töissä viime yönä?

– Joo.

– Muistatko meidän seuruetta? Meitä oli kuuden hengen porukka minun ikäisiä ihmisiä.

– Kyllä minä muistan. Te istuitte ravintolassa sulkemisaikaan asti ja menitte sitten huoneisiinne.

– Näinhän se oli. Minua kiinnostaa meidän porukassa olleen hieman meitä vanhemman, kiharatukkaisen miehen liikkeet.

– Ai Lasasenko?

– Hänen juuri. Tunnetko sinä hänet? Pirjo ihmetteli.

– Ainoastaan ulkonäöltä ja nimeltä. Hän soitteli täällä viime kesänä useaan otteeseen, ja minä olin silloinkin kesäportsarina. Onko Lasanen hukkunut, vai mistä oikein on kysymys?

Pirre selitti Samille tilanteen. Hän kertoi sovitusta aamutapaamisesta, jonne Lasanen ei ollut ilmestynyt, huoneessa käymisestä ja muiden lähdöstä.

– Mitenkäs minä voisin auttaa? Minähän olen nukkunut koko aamun.

– Minä haluaisinkin tietää yhden asian viime yöltä, Pirre selitti. – Muistatko, mihin aikaan Lasanen meni omaan huoneeseensa?

– Odotas pieni hetki. Tiskillä oli kyllä melkoinen vilinä juuri sulkemisaikaan. Takseja piti soitella ja ihmisiä tuli ja meni. Mikäs sen Lasasen huoneen numero on?

– 126.

– Ruuhkan jälkeen katselin avainlokeroja ja yhdessä rivissä olivat muut lokerot tyhjiä, mutta yhdessä oli avain. Siinä vaiheessa ajattelin, että joku on mennyt happihölkälle ennen nukkumaanmenoa ja noutaa avaimen lenkkinsä jälkeen. Tiesin nimittäin, että 12–alkuiset huoneet oli kaikki myyty yöksi, Sami pohdiskeli.

– Haettiinko avain jossain vaiheessa?

– Ei haettu. Siinä se oli koko yön. Mutta vannomaan en mene, oliko se juuri 126. Aivan yhtä hyvin se on voinut olla 125 tai 127.

– 125 se ei ainakaan ollut, sillä se avain kuului yhdelle meidän ryhmän jäsenelle, Pirre selitti. – 127:stä minä taas en tiedä mitään.

– Se selviää hetkessä. Rantalainen! Sami huusi vastaanottovirkailijalle. – Katsopas, onko 127 lokerossa.

– Ei ole, eikä ole ollut koko aamuna, Rantalainen vastasi.

– Selvä juttu. Näyttää siltä, että se yöllinen orpo avain on todellakin 126:n avain, Sami tuumaili.

– Erssi, siis Lasanen, ei ole näin ollen ollut huoneessaan koko yönä, Pirjo päätteli. – Saanko tehdä sinulle vielä yhden kysymyksen?

– Kaikin mokomin.

– Sinä kun tunnet Lasasen ainakin noin päällisin puolin, niin satutko tietämään, onko hänellä täälläpäin ystäviä, joiden luokse hän olisi voinut mennä yöksi?

– Kuten sanoin, en tunne tuttavaasi kovinkaan hyvin, mutta sen voin kuitenkin sanoa, että en ole koskaan nähnyt häntä muiden kuin muusikkokavereittensa kanssa. Yleensäkin muusikot liikuskelevat omissa porukoissaan, Sami kertoi.

– Kiitos sinulle, kun vaivauduit tulemaan minun juttusille, Pirre kiitti. – Sinun kertomasi selvitti ainakin jonkin verran mielessäni pyöriviä kysymyksiä.

Sami Nikula poistui jonnekin hotellin sisätiloihin ja Pirre jäi edelleenkin aulaan istuskelemaan. Muistoissaan hän kelasi asioita yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Miten jännittyneitä olivat kaikki luokan tytöt olleet, kun kesällä oli saatu kuulla, että kouluun tulee uusi musiikinopettaja, joka tulee toimimaan myös heidän luokanvalvojanaan. Ja kun vielä oli käynyt ilmi, että hän on nuori, komea ja naimaton, odotettiin ensimmäistä koulupäivää kuin kuuta nousemaan.

Pirre muisti tuon elokuisen aamun paremmin kuin minkään muun koulupäivän. Hän istui etupulpetissa, kun uusi luokanvalvoja hieman arkana astui sisään. Kaikki seisoivat ihan hiljaa. Tulokas käveli opettajanpöydän taakse, katsoi hieman ujosti edessään seisovaa joukkoa ja esitteli itsensä:

– Hyvää päivää. Minä olen Lasanen, Eero Lasanen.

Välittömästi kuului takapulpetista Köpin möreä vastaus:

– Hello, my name is Bond, James Bond!

Luokka remahti nauramaan, ja Lasasen ilme oli näkemisen arvoinen.

Siitä se kaikki alkoi. Ja vaikka sisääntulo epäonnistuikin, saavutti "Terssi-Erssi" pian luokkansa hyväksymisen ja luottamuksen. Ja kun vielä huomattiin, kuinka innokkaasti luokanvalvoja piti omiensa puolta, syveni yhteenkuuluvaisuuden tunne entisestään.

Musiikintunnit muuttuivat ratkaisevasti uuden opettajan myötä. Lasasen edeltäjä oli ikääntynyt vanhan koulukunnan kanttori, joka keskittyi pääasiassa teorian ja klassisen kuorolaulun opettamiseen. Erssi puolestaan toi kaikki uusimmat musiikkivirtaukset mukanaan, ja niinpä koulun joulujuhlassa nyrpistivätkin monet vanhat opettajat nenäänsä oppilaskuoron ja – orkesterin esittäessä uusia ja vanhoja joululauluja täysin uuteen uskoon sovitettuna.

Tietysti jotkut käyttivät häikäilemättömästi hyväkseen uutta opettajaa. Selvimmin se tuli esille koulubileitten kohdalla. Lasasta pyydettiin aina valvojaksi. Ja koska hänellä oli aikaa, hän myös lupautui innokkaasti. Valitettavasti ohjakset eivät pysyneet riittävän tiukasti kokemattomissa käsissä. Koulun vieressä kasvavassa metsikössä oli niin paljon juhlien aikaista oheistoimintaa, että rehtori kielsi koulubileet. Kylällä puhuttiin, että ainakin kaksi tyttöä olisi talvella joutunut poikkeamaan gynekologian osastolla juhlinnan seurauksia poistattamassa.

Suuri oli surijoiden joukko rehtorin virallisesti ilmoittaessa lakkauttavansa koulun alueella pidettävät huvitilaisuudet. Pirre muisti allekirjoittaneensa yhdessä monen muun kanssa kirjelmän, jossa vaadittiin juhlakiellon kumoamista. Perustelutkin olivat mahtavat: "Juhlissa saatu erittäin taidokas tanssinopetus täydentää esimerkillisellä tavalla koulun liikuntakasvatusta."

Eihän valitus mennyt tietenkään läpi. Tosiasia oli myös se, että Erssi panosti juhlissa todellakin enemmän tyttöjen tanssinopetukseen kuin varsinaisiin valvontatehtäviin. Tytöt olivat olleet erittäin tyytyväisiä valvojan hieman väärin painottuneeseen tehtävänkuvaan, sillä poikien ja Erssin välillä oli tanssitaidossa valtava kuilu. Voi, kuinka ihanasti opettaja olikaan vienyt hidasta valssia pitkin perunajauhoilla liukastettua liikuntasalin lattiaa.

Mutta missä oli Erssi nyt? Tuskin valvomassa koulubileitä. Pirren mieleen hiipi jälleen ahdistus. Pitäisiköhän soittaa poliisille? Tuskin hänen huoliaan otettaisiin vakavasti. Saahan aikuinen mies, joka kaiken lisäksi on vapaa poikamies, viettää aikaansa missä tahansa. Ja jos jättää aamupalan väliin, niin onko sekään nyt niin vaarallista? Ja mikä oikeus hänellä oli vahtia entisen opettajansa tulemisia ja menemisiä.

Ei, poliisille hän ei soittaisi, ainakaan vielä. Ehkä olisi parasta, että hän hyppäisi Mazdaansa ja ajaisi kotiin rauhoittumaan.

6. LUKU

Ranta istutti Raija-vaimonsa kanssa rivitalokodin pihamaalla kesäkukkien taimia. Pitkin kevättä niitä oli kasvatettu olohuoneen ikkunalla. Ja nyt, kun Juha Föhr oli TV-uutisissa luvannut, että hallaöistä ei ole enää vaaraa, oli aika siirtää ne pihalle. 10–vuotiaalla Katilla oli ollut myös oma pikku taimitarha huoneensa ikkunalla. Hänkin oli kantanut laatikkonsa ulos ja järjesteli pikku krassintaimiaan kukkapenkkiin.

– Äiti, kuinka syvään nämä on pantava? huuteli tyttö pihan toiseen reunaan.

– Juuret multaan ja lehdet pinnalle. Ja sitten painat mullan tiukkaan, että juurien ympärille ei jää ilmaa. Muuten ne kuivuvat ja kuolevat, Raija neuvoi tytärtään.

– Ja muista kastella kanssa, täydensi Ranta ohjetta.

– Iskä, puhelin soi.

– Mene sinä, Kati, vastaamaan. Se on kuitenkin sinulle.

– Okei, tyttö huusi ja pinkaisi sisälle, mutta palasikin heti takaisin. – Ei se ollut minulle. Se oli isälle.

– Kuka siellä nyt on? Ranta kysyi.

– Joku vieras nainen. Kyllä se nimensäkin sanoi, mutta en minä sitä muista.

Ranta potkaisi sandaalinsa oven suuhun ja harppasi muutamalla askeleella puhelimen luo.

– Ranta.

– Pirre täällä, terve!

– Terve, terve. Ai sinäkö se olit. Kati sanoi, että joku vieras nainen soittaa.

– Vieraspa hyvinkin, ainakin tyttärellesi, Pirre totesi. – En kai häirinnyt pahaan aikaan?

– Et suinkaan. Me olimme perheen kanssa pihamaalla. Me olemme pitkin kevättä hyysänneet huushollimme ikkunalaudoilla kaikenlaisia kukantaimia, ja tänään on niiden istuttamispäivä.

– Siinähän sitä on kivaa kesäillan puuhaa koko perheelle.

– Niinpä niin. Mitäs sinä? Ranta kysäisi.

– Mitäpäs minä. Ajattelin soitella sinulle, kun minulla on vähän kurja olo.

– Viime yön jäljiltäkö?

– Ei, ei minulla krapula ole. En minä sitä tarkoittanut. Minä nautiskelin sen verran vähän ja mietoa viintä, että ei siitä pää kipeäksi tullut.

– Mikäs sinua sitten vaivaa? Rannan äänessä oli aitoa empaattisuutta.

– Minua huolestuttaa Erssi.

– Tapasitko sinä Erssin sen jälkeen kun me olimme lähteneet?

– En tavannut. Hän näyttää kadonneen jäljettömiin, Pirre totesi ja kertoi Rannalle yöportieerin kanssa käymästään keskustelusta.

– Vai ei Erssi mennyt huoneeseensa ollenkaan, Ranta hämmästeli. – Sitten hänen täytyy olla jonkun tuttavansa luona.

– Enpä usko. Se kaveri, jonka kanssa minä juttelin, sanoi, että Erssi oleskeli aina omissa oloissaan, tai korkeintaan oman bändinsä soittajien kanssa silloin, kun he olivat keikalla Lomahotellilla. Ei hänellä ollut siellä ystäviä.

– Mistäs tuommoiset kesäportsarit nyt kaikkien ystävyyssuhteet tuntevat.

– No eivät tietenkään tunne, se on totta, Pirre myönteli. – Mutta on vielä jotain.

– No mitä?

– Sinähän uskot yliluonnollisiin asioihin, eikö totta?

– No aivan varmasti, Ranta vakuutti.

– Minulla on nimittäin sellainen tunne, että Erssillä eivät ole asiat kunnossa, Pirre jatkoi.

– Voi olla, etteivät ole, mutta voi olla, että ovatkin. Mitenkäs sinun tunteesi liittyy yliluonnollisiin asioihin?

– Annas, kun kerron. Minulle sattui nimittäin joku vuosi sitten hyvin merkillinen tapaus, Pirre selitti. – Olin kaikessa rauhassa kotonani, kun minulle tuli kummallinen tunne, että isälle on sattunut jotain. Tunne oli niin voimakas, että minun oli pakko soittaa kotiin. Äiti vastasi puhelimeen. Kun kyselin vointia, hän kertoi kummankin voivan vallan mainiosti. Sanoi isän lähteneen mökille laittamaan paikkoja talvikuntoon. En maininnut äidille mitään ihmeellisestä tuntemuksestani, vaan juttelimme niitä näitä. Puhelun jälkeenkään outo oloni ei ottanut laantuakseen, vaan minulla oli edelleenkin voimakas tunne, että isällä eivät ole asiat kunnossa äidin vakuutteluista huolimatta. Niinpä päätin lähteä ajelemaan mökille isää tapaamaan. Matkaa ei ole minun asunnoltani kuin reilut kymmenen kilometriä. Jännityksestä täristen ajoin mökin pihaan. Huutelin isää, mutta en saanut vastausta. Lähdin kiertelemään pitkin tonttia ja lopulta löysin isän tuupertuneena veneen vierestä. Hän oli saanut yllättäen sydänkohtauksen kiskoessaan yksin painavaa venettä talviteloille. Onneksi tulin sisäisen tunteeni ajamana paikalle. Isä toimitettiin kiireen vilkkaa sairaalaan. Hän toipui ja mökkeilee edelleenkin, vaikkakaan ei enää rupea yksin kiskomaan venettä kuiville. Merkillistä tässä kaikessa on vielä se, että minun levottomuuteni alkoi jo ennen isän kohtausta. Lääkärit sanoivat, että isä oli ehtinyt maata veneensä vieressä vain hyvin lyhyen ajan. Mikäli hän olisi saanut kohtauksensa jo silloin, kun minuun iski tuo outo tunne, apu olisi tullut liian myöhään.

– Olipa merkillinen ja mielenkiintoinen kertomus, Ranta totesi Pirren lopetettua. – Kyllä minä uskon, että näkymättömästä maailmasta tulee ihmiselle viestejä ja toimintaohjeita. Olen minä kuullut vastaavia kertomuksia aikaisemminkin.

– Tänä aamuna minulle tuli ihan samanlainen olo kuin isän sydänkohtauksen aikana. Mutta nyt huolen kohteena on Erssi. Minä olen ihan varma siitä, että jotain on vialla, ja pahasti.

– Nyt minä ymmärrän sinun käytöksesi aamupalalla. Suoraan sanoen, pidin sitä aika lailla yliampuvana tai pitäisikö sanoa ylihuolehtivaisena. Olihan sentään kysymys aikuisesta miehestä. Luulenpa, että muutkin hieman ihmettelivät hössötystäsi.

– Kyllä minä sen huomasin, että te ette suhtautuneet Erssin puuttumiseen ollenkaan samalla tavalla kuin minä, Pirre totesi.

– Oletko kertonut poliisille?

– Arvaa, uskoisivatko he minun tuntemuksia! Eivät he ottaisi edes katoamisilmoitusta vastaan. Eihän Erssi ole ollut kadoksissa kuin reilun kellonympäryksen.

– Mitä sinä sitten aiot tehdä, Ranta uteli.

– En minä tiedä. Siksi minä sinulle soitinkin. Ajattelin, että sinä ehkä uskoisit minua ja edes jollain tavalla ymmärtäisit tilanteen. Ja ehkä sinä keksisit jonkin ratkaisunkin.

– En minä nyt oikein tiedä, mitä tehdä. Emmehän me voi lähteä nuuskimaan koko hotellia ja etsimään miestä, joka ei virallisesti ole edes kadoksissa. Ja tuskinpa hän edes on koko hotellissa, jos hän on kadonnut, Ranta pohti.

– Mitä me sitten voimme tehdä? Pirren ääni oli tuskainen.

– Ehkä parasta olisi odottaa huomiseen. Luulenpa, että poliisikin kiinnostuu asiasta, mikäli Erssi ei ole huomiseen mennessä hakenut tavaroita hotellihuoneestaan, Ranta ehdotti.

– Sinähän osaat rukoilla, eikö totta? Pirre kysyi.

– Tottahan toki.

– Kun kerta osaat, niin rukoile edes. Ei kai siitä ainakaan haittaa ole.

– Ei varmasti ole haittaa. Kyllä minä voin luvata sinulle, että varmasti rukoilen Erssin puolesta, Ranta sanoi. – Sovitaan niin, että soitellaan huomenna Lomahotellille ja kysytään, onko Erssiä näkynyt. Jos on, niin hyvä, mutta jos ei ole, niin soitetaan poliisille. Sopiiko?

– Ei kai tässä muukaan auta. Toivottavasti silloin ei ole liian myöhäistä.

– Ei varmasti, lohdutti Ranta.

– Soitellaan huomenna.

– Soitellaan.

– Hei nyt sitten.

– Hei, hei, ja pysy pirteänä!

Ranta käveli mietteissään pihalle.

– Kuka se oli? Raija kysyi ja pyyhkäisi silmille valahtaneen vaalean hiuskiehkuran sivuun.

Ranta kertoi koko tarinan alusta alkaen.

– Ai tuollainen loppuko teidän tapaamisellanne olikin? Mikset sinä puhunut minulle mitään? Raija ihmetteli.

– Minun mielestäni siinä ei ollut mitään kertomisen aihetta. Pidin sitä täysin Pirren hössötyksenä. Ja suoraan sanoen pidän vieläkin. Minä luulen, että ikäneitomme Pirre on lätkässä entiseen opettajaansa ja sen tähden on niin ylihuolehtivainen. Minä en usko, että Erssillä on mitään hätää. Kunhan vain Pirre ei ottaisi asiaa liian vakavasti. Hänellä ihan ääni värisi äsken puhelimessa.

7. LUKU

Talo oli aivan tavallinen puolitoistakerroksinen omakotitalo, joita rakennettiin sodan jälkeen ympäri Suomea lähes samoilla piirustuksilla lukematon määrä. Tälläkin omakotialueella olivat kaikki talot ainakin ulospäin samanlaisia. Pariin otteeseen oli taloa remontoitu, ja tällä hetkellä se oli varsin siistissä kunnossa. Tuuhea orapihlaja-aita ympäröi tonttia, talon takana kasvoi omenapuita, kahdenistuttava puutarhakeinu seistä jökötti kuistin vieressä ja vanhassa padassa oli kirkkaanpunaisia pelakuita.

Hieman jännittyneenä Pirre käveli portista sisään, tarkisti, että talon nurkassa oli oikea numero ja suuntasi kulkunsa betonisia pihalaattoja pitkin ulko-ovelle. Noustuaan kolme porrasaskelmaa hän painoi soittokellon nappia ja kuuli jostain sisältä kellon pirahduksen. Hetken kuluttua ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi tyypillisen suomalaisen perheenäidin perusmalli.

– Minä..., aloitti Pirre, mutta nainen keskeytti hänet.

– Aivan, me olemmekin jo odotelleet.

Nainen lähti kulkemaan edellä ja johdatti vieraan peremmälle. Kaikkialla oli aivan hiljaista, ja Pirre kuuli sydämensä pamppailevan normaalia tiuhempaan. Talon emäntä avasi oven, joka avautui äänettömästi hyvin öljytyillä saranoillaan.

Huone oli hämärä, lähes pimeä. Verhot oli vedetty tiukasti ikkunaan. Vain yksinäinen kynttilä loi lepattavaa valoa ympäristöönsä. Mustalla liinalla peitetyn pöydän ääressä istui ääneti neljä ihmistä. Nainen, joka oli ottanut Pirren vastaan, istuutui pöydän päähän ja pyysi vierasta istumaan vastapäätä olevalle tyhjälle paikalle.

Kaikki olivat aivan hiljaa. Minuutit kuluivat, mutta mitään ei tapahtunut. Suljettujen ikkunoiden takaa kantautui hiljainen varpusten sirkutus ja silloin tällöin ohiajavien autojen ääniä. Pirre alkoi tuntea olonsa hyvin vaivautuneeksi. Hän ajatteli jo nousta paikaltaan ja poistua. Jokin voima sai hänet kuitenkin pysymään paikoillaan.

Yhtäkkiä pöydän päässä istuva nainen alkoi huojua edestakaisin hymisten samalla jotain yksitoikkoista melodiaa. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa aivan kuin sanoja tapaillen. Yhtäkkiä hän vaipui transsiin ja alkoi puhua syvällä äänellä. Naisen hento olemus ja hänen suustaan tuleva miehen ääni loivat voimakkaan ristiriitaisen tunteen.

– Minä olen Perämies. Minä tuon viestejä rajan takaa. Tänä iltana minulla on viesti onnettomalle naiselle.

Pöydän toisessa päässä istuva Pirre värähti.

– Minä tuon sinulle viestin ystävältä, joka on ollut täällä vasta vähän aikaa.

Meedio piti pienen tauon. Sitten Perämiehen viesti jatkui.

– Ystävä kutsuu itseään nimellä Eppu. Hän sanoo, että sinä tunnet hänet hyvin jo vuosien takaa.

– Ei voi olla totta, Pirre kuiskasi ja kylmät väreet puistattivat hänen kehoaan.

– Epun viesti kuuluu näin: "Minun on täällä hyvä olla. Älä pelkää. Minä haluan auttaa sinua. Sinulla on huoli. Ole rauhassa. Vastaus löytyy järven selältä."

Perämiehen ääni vaikeni. Meedionainen alkoi taas huojua hymisten samaa yksitoikkoista melodiaa kuin alussakin. Yhtäkkiä hän vaikeni, räväytti silmänsä selkosen selälleen ja tuijotti liikkumatta Pirreä. Puolen minuutin kuluttua naisen ilme laukesi ja hän muuttui takaisin normaaliksi herttaiseksi perheenäidiksi. Istunto oli päättynyt.

Pirre nousi paikaltaan. Talon emäntä saattoi hänet ulko-ovelle. Pirre kaivoi käsilaukkuaan eteisen hämärässä ja ojensi lähtiessään kiitokseksi setelin.

Pirre lähti kulkemaan hämärtyvässä kesäillassa. Ajatukset risteilivät hänen päässään. Hän tunsi olevansa huojentunut ja onnellinen. Kuitenkin jossain aivojen sopukassa särähti jokin, mitä hän ei pystynyt tajuamaan.

– Ajatella, että se onnistui! Me saimme yhteyden Eppuun, ja Eppu tiesi minun huoleni.

8. LUKU

Isojärven poliisiasemalla oli normaali maanantaiaamun hyörinä. Putkavahdit päästivät takaovesta pois viikonloppuna talteen otettuja häiriköitä. Työhuoneista kantautui kirjoituskoneen naputusta. Keskustietokoneen näyttöpääte loisti nurkassa ja radiopuhelimesta kuului päivystäjän ja partion välistä keskustelua. Säästötoimet olivat iskeneet armottomasti myös virkavaltaan. Virkoja oli vähennetty, mutta rikollisuus oli kasvanut. Niinpä työvuorojen aikana kädet olivat enemmän kuin täynnä työtä. Näin viikonloppuruuhkan jälkeen oli pöydällä iso kasa puhtaaksikirjoitusta odottavia raportteja. Paperinippu piti sisällään korutonta kertomaa pienen maaseutunimismiespiirin varjopuolen elämästä. Oli kolmen nuoren miehen männikköön päättynyt autohurjastelu, juoppolomalla olevan virkamiehen rattijuopumus, "Daltonin veljesten" ties kuinka mones murtoyritys, 14-vuotiaan tytön raiskaus, pari vakavaa perheväkivaltatapausta ja lisäksi joukko humalaisten törttöilyjä.

Komisario Kalevi Kotkavuori istui huoneessaan tietokoneen ääressä. Onneksi hän oli saanut tingatuksi itselleen määrärahat mikroa varten juuri ennen kuin Iso Leikkuri poisti esityslistalta lähes kaikki uushankinnat. Monet monituiset kerrat oli tietokone vähentänyt turhaa kirjoittamista toistuvissa rutiiniasioissa. Kovalevyltä hän nytkin poimi esitäytetyt lomakkeet, ja pääsi näin suoraan raportin kirjoittamiseen.

Sisäpuhelimen summeri keskeytti Kotkavuoren työskentelyn.

– Niin?

– Lehti täältä päivystyksestä, terve.

– Mitäs mies?

– Minulla on puhelimessa Lomahotellin johtaja. Heiltä on joku asiakas kadoksissa. Yhdistänkö sinulle?

– Anna tulla vaan.

– Selvä.

Hetken kuluttua soi Kotkavuoren puhelin.

– Kalevi Kotkavuori.

– Täällä Olavi Haapanen Lomahotellilta. Hyvää huomenta.

– Huomenta.

– Kerroin jo asiani äsken päivystäjälle, mutta lienee parasta, että kerron kaiken uudestaan. Meiltä on nimittäin yksi asiakas kateissa. Hän tuli tänne lauantaina, otti itselleen huoneen, vietti iltaa yhdessä seurueessa ja hävisi jonnekin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

– Ja teillä ei ole minkäänlaista tietoa hänen tämänhetkisestä olopaikastaan?

– Ei sitten minkäänlaista.

– Onko teillä edes aavistusta, missä hän voisi olla?

– Ei sitäkään. Jotain merkillistä tässä nyt on.

– Jospa minä tulen käymään siellä paikan päällä, niin voimme jutella vähän tarkemmin. Sopiiko, että tulen tunnin päästä. Minulla on yksi homma kesken, joka pitäisi hoitaa ensin alta pois.

– Sopii vallan mainiosti. Tervetuloa.

Kotkavuori sulki puhelimen, sipaisi mietteliäänä viiksiään ja jatkoi kirjoittamistaan.

Puolen tunnin kuluttua raportti oli valmis. Kotkavuori tulosti asiakirjan, mapitti sen asianmukaisesti ja lähti päivystyshuoneeseen.

– Onko autoja vapaana? komisario kysyi päivystäjältä.

– Keräilyauto on. Saabit ovat tien päällä.

Kotkavuori otti bussivolkkarin avaimet.

– Menen käymään siellä Lomahotellilla. Viivyn tarpeelliseksi katsomani ajan, Kotkavuori ilmoitti ja painui ovesta ulos.

Volkkari suostui käynnistymään lyhyellä startilla. Kotkavuori luotsasi auton pois poliisiasemalta ja käänsi tylpän keulan kohti hotellia. Kesäinen maanantaiaamu ei ollut houkutellut liikenteeseen juurikaan muita kuin ammatikseen tien päällä liikkuvia. Lomakauteen oli vielä aikaa. Anopinkuljetuslaatikko katollaan liikkuvat lomailijat paiskivat vielä töitä kaikessa rauhassa. Jostain kumman syystä kaikki haluavat kesälomansa heinäkuuksi. Alkukesä näytti kuitenkin tänä vuonna varsin lupaavalta kesälomaakin ajatellen, pohdiskeli komisario. Vartin ajomatkan jälkeen ilmestyi Isojärven Lomahotellikompleksi näkyviin. Kotkavuori ajoi Caravellen suoraan pääoven eteen.

Johtaja Haapanen ilmestyi niin nopeasti pääovelle, että hänen täytyi olla aulassa odottelemassa poliisin tuloa.

– Tervetuloa. Minä olen Olavi Haapanen, tämän hotellin johtaja.

– Kiitos vaan. Kalevi Kotkavuori, komisario.

– Mutta mehän olemmekin vanhoja tuttuja. En vain osannut puhelimessa heti yhdistää nimeä ja kasvoja. Etkös sinä ollut virallisena onnettarena, kun viime syksynä Lions klubi järjesti näkövammaisarpajaiset?

– Olinhan minä. Vieläkös sinä olet leijonien presidentti?

– En enää. Se pesti kiertää mieheltä toiselle. Jokaisen on vähän niin kuin pakko ottaa se vuorollaan vuodeksi vastaan.

Miehet olivat jutellessaan siirtyneet hotellin aulaan.

– Olin juuri menossa syömään, Haapanen aloitti. – Joten voisitko liittyä seuraan? Voisimme mennä asian läpi pöydän ääressä. Älä nyt käsitä väärin. En minä aio sinua ruoalla lahjoa, mutta täytyy sitä poliisinkin kai syödä.

– Kyllähän se sopii. Ethän sinä ole luultavasti edes asianomistaja. Mutta onneksi minä olen kuitenkin siviilivaatteissa. Eivät pääse ihmiset vinoilemaan korruptiosta.

Miehet siirtyivät ruokasaliin ja ottivat annoksensa. Haapanen luotsasi heidät syrjäiseen ikkunapöytään, jossa oli rauhallista jutella ilman että asiattomat kuulivat.

– No kerrohan nyt, mitä täällä oikein on tapahtunut, Kotkavuori yllytti Haapasta.

– Kaikki alkoi siis lauantai-iltana. Tänne tuli seurue, joka vietti 20–vuotisluokkakokousta. Tämä kadonnut mies oli heidän entinen luokanvalvojansa, Eero Lasanen, nykyinen tanssimuusikko. Hän on ollut meidänkin palkkalistoilla, viimeksi viime kesänä. Seurue oli ensin yhdessä kokouskabinetissamme, mutta siirtyi varsin pian ravintolasalin puolelle, tuonne nurkkapöytään. Siellä he viettivät aikaansa aina sulkemisaikaan asti. Sen jälkeen tästä Lasasesta ei ole mitään havaintoa. Huoneessaan hän ei ole käynytkään. Avain on nimittäin koko ajan ollut resepsuunin lokerossa. Hän on yksinkertaisesti häipynyt kuin tina tuhkaan.

– Entä jos hän on luikkinut kotiinsa ja jättänyt laukkunsa tänne ja laskunsa maksamatta? Kotkavuori kysyi.

– Ei hän ainakaan kotinumerostaan vastannut. Me yritimme soittaa sinne. Hän asuu Hämeenlinnassa. Ja hän on poikamies, joten kukaan muukaan ei vastannut, Haapanen selitti.

– Entäs muu seurue?

– He lähtivät kotiinsa sunnuntaiaamuna. Ainoastaan yksi heistä jäi odottelemaan Lasasta. Kun miestä ei ilmestynyt, tämä viimeinenkin lähti heti puolenpäivän jälkeen.

– Kyllä tämä vähän kummalta vaikuttaa. Kaipa tässä on virkavallan puututtava asiaan, Kotkavuori totesi. – Hommaisitko minulle tuon seurueen nimet ja osoitteet. Ja sitten haluan käydä kadonneen lampaan huoneessa.

– Järjestyy. Odota pieni hetki.

Haapanen nousi pöydästä ja meni vastaanottotiskille. Hetken kuluttua hän palasi kädessään isolla perällä varustettu avain ja tietokoneen tulostama paperiliuska.

– Tuossa on nimilista ja tässä avain. Mennäänkö käymään huoneessa?

– Mennään. Kiitoksia hyvästä lounaasta. Harvoin sitä meikäläinen näin hienosti työaikana syökään, totesi Kotkavuori ja pyyhkäisi servetillä viiksensä puhtaiksi.

9. LUKU

Oikeastaan lama oli kohdellut hyvin Ismet Oy:tä. Pienemmät ja heikommalla pohjalla seisovat yritykset olivat kaatuneet ympäriltä ja samalla taanneet Isojärven Metalli osakeyhtiölle paremman tilauskannan. Muiden supistaessa toimintaansa oli Ismet ottanut uusia työntekijöitä ja jopa rakentanut lisäsiiven, jossa palveltiin pienasiakkaita. Heitä olivat enimmäkseen alueen maanviljelijät, joiden kivikkoisilla pelloilla hajonneita maataloustyökoneita riitti korjattavaksi ihan liiankin kanssa.

Eivät maanviljelijät kuitenkaan pitäneet Ismetiä pystyssä. Sen teki lähistöllä oleva Ahlströmin pumpputehdas, jonka alihankintatöillä ismetläiset toimeentulonsa pääasiassa hankkivat. Prosessiteollisuuteen tuotettavien Ahlströmin pumppujen menekki oli lisääntynyt viime aikana huomattavasti Kaukoidän markkinoilla. Hyvällä syyllä voitiin sanoa, että kiinalaiset pitivät Isojärven metallityöntekijät ruisleivässä.

Pirre oli työskennellyt Ismetissä jo viisitoista vuotta. Aluksi hän oli siivonnut, noussut sitten ahkeruutensa ja tunnollisuutensa vuoksi pikku hiljaa ylöspäin, suorittanut työn ohessa Markkinointi-instituutin sihteeritutkinnon ja edennyt toimitusjohtajan sihteeriksi.

Ilmiselvää sihteeriainesta oli Laineen Pekka väittänyt Pirressä olevan jo kouluaikana. Lieköhän tuo lausahdus painunut jonnekin alitajuntaan, sillä usein Pirre oli siivoojan tehtäviä suorittaessaan huomannut naureskelevansa Pekan ammatinvalintaohjeelle. Ja kuitenkin jokin sisäinen voima oli ajanut hänet kohti sihteerin tuolia. Paljon hän oli joutunut tekemään työtä päämääränsä eteen. Ei siinä minihame ollut auttanut tippaakaan, vaikka Pekka niin oli väittänytkin. Ahkeruus ja päättäväisyys ne olivat eteenpäin vieneet. Minihame sattui vain olemaan vaatekappale, jossa hän viihtyi.

– Ismet Oy, hyvää päivää. Puhelimessa sihteeri Pirjo Jokinen.

– Rannan Janne, terve!

– Terve. Hyvä kun soitit. Olinkin juuri aikeissa näppäillä sinun työnumerosi.

– Oletko saanut minkäänlaista selvyyttä asiaan?

– Soitin juuri äsken Lomahotellille. Sieltä kerrottiin, että Erssistä ei ole vieläkään mitään tietoa ja että hotellin johtaja oli antanut asian poliisille. Joku komisario oli jo käynytkin siellä tutustumassa tilanteeseen, selitti Pirre.

– No sittenhän asiat lähtevät rullaamaan. Millainen sinun olosi on? Illalla vaikutit todella huolestuneelta.

– Kyllä tämä tästä. Minä olen nyt huomattavasti rauhallisempi.

– Usein yön yli nukkuminen auttaa, muuallakin kuin keskustapolitiikassa, Ranta totesi.

– Ei se nukkuminen niinkään, mutta minulle tapahtui illalla jotain muuta.

– Mitä?

– Sen sinun puhelusi jälkeen minä otin yhteyttä erääseen täällä asustelevaan naiseen, jolla on yliluonnollisia kykyjä. Hän pyysi käymään. Siellä oli muutama muukin. Me istuimme pimeässä huoneessa kynttilän valossa. Aluksi se nainen luki Isä Meidän ja alkoi sitten hymistä merkillisesti. Jonkin aikaa hymistyään hän rupesi puhumaan miehen äänellä. Ääni sanoi olevansa Perämies-niminen henki, joka toi viestejä rajan takaa. Ja sitten tuli aivan ihmeellinen juttu. Se henki kertoi välittävänsä sanoman vasta vähän aikaa rajan takana olevalta ystävältä, Epulta. Tajuatko, meidän luokan Epulta! Se Epun viesti kertoi, että hänellä oli siellä hyvä olla ja että meidän ei tarvitse pelätä. Sitten se sanoi, että vastaus meidän ongelmaan löytyy järvenselältä.

– Voi hyvä nainen, mitä sinä olet mennyt tekemään! Ranta päivitteli saatuaan lopulta suunvuoron.

– Mitä sinä tarkoitat?

– Etkö sinä tajua, millä voimilla olet mennyt leikkimään?

– Miten niin muka leikkimään? Etkös sinäkin usko vakaasti kuolemanjälkeiseen elämään? Pirre ihmetteli.

– Uskon toki. Ja siksihän minua tuo sinun touhusi niin kauhistuttaakin.

– Mitäs kauheaa siinä oli? Pirre oli ihan ymmällään. – Sehän oli jonkinlainen vahvasti uskonnollinen tilaisuus. Se aloitettiin sitä paitsi Isä Meidän -rukouksella.

– Se oli aivan selvää spiritismiä! Ja se touhu on kotoisin paholaisesta.

– Mutta se rukous, yritti Pirre.

– Se on vain valepuku, silkkaa hämäystä. Ranta aivan kiihtyi.

– Entä se viesti? Sehän tuli Epulta?

– Tuskin tuli. Ei kuolleisiin voida olla yhteydessä. Sekin oli silkkaa hämäystä. Mikäli nainen ei sahannut sinua silmään, ja viesti oli todellakin yliluonnollista alkuperää, se tuli joltain pahalta hengeltä, joka käytti hyväkseen sitä, että Eppu on hiljattain kuollut ja että sinä tunsit hänet hyvin jo pitkältä ajalta.

– Miten sinä sen voit tietää?

– Raamatussa puhutaan paljon tällaisista asioista. Ja siellä varoitetaan monessa paikassa sekaantumisesta moiseen noituuteen. Siellä sanotaan ihan suoraan: "Älkää kääntykö vainajahenkien puoleen älkääkä kysykö neuvoja tietäjiltä, ettette saastuttaisi itseänne." Ranta selitti.

– Teinkö minä nyt jotain hirveää? Pirre säikähti.

– Suoraan sanoen teit, mutta onneksi et mitään korjaamatonta. Niillä asioilla leikkiminen on todella vaarallista. Ei niistä turhaan varoitella. Siinä jää hyvin helposti koukkuun.

Toimitusjohtaja Teräsvuori tuli Pirren huoneeseen.

– Minun täytyy nyt lopettaa, työt näyttävät kutsuvan. Soitellaan! Pirre sanoi.

– Soitellaan!

– Jaahas, täällä sitä vaan soitellaan miehille, vaikka olisi töitäkin, naljaili Teräsvuori.

– Ei kun miehet soittelevat minulle, heitti Pirre takaisin. – No mitäs johtajalla? Oliko asiaakin, vai muutenko vain häiritsit?

– Otapa selvää, ovatko se meidän esitteet jo valmiina siellä kirjapainossa. Niin, ja jos ne ovat, voisit hakea ne. Huomenna pitäisi rakentaa messuosasto, ja kaikki on vielä kesken. Vähän huonoa palvelua siellä painotalossa. Kaikki piti olla selvää jo viikko sitten, mutta ei. Täksi päiväksi he lupasivat kaiken olevan ihan varmasti valmiina. Toivottavasti lupaus pitää, muuten ollaan liemessä. Messuosasto ilman esitteitä on kuin pilvinen päivä ilman aitanpolulla astelevaa emäntää.

– Selvä. Onkos Astro paikalla?

– On, ja avaimet ovat virtalukossa.

Jos vain suinkin mahdollista, Pirre ajoi talon ajot automaattivaihteisella Chevrolet Astrolla. Jenkkipaku oli Isometin yhdistetty edustus- ja asiointiauto. Vaikka auto oli iso, se istui erittäin hyvin myös pienen naisen käteen. Täydellinen automatiikka teki ajamisesta helppoa ja miellyttävää. Tällä kertaa ajelu ei kuitenkaan ollut niin nautinnollista kuin tavallisesti. Äskeisen Jannen kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkimainingit velloivat Pirren päässä. Miten Janne voi olla niin varma mielipiteissään? Ja mistä kummasta insinöörillä on tuommoinen tietomäärä lähinnä pappien toimenkuvaan liittyvissä asioissa? Ja olivatko Jannen esittämät väitteet todellakin tosia, vai vain hänen mielipiteitään?

Pirren palatessa tunnin kuluttua kirjapainosta seisoi poliisiauto Isometin pihalla. Komisario Kotkavuori istuskeli sihteerin työhuoneessa odottamassa, kun Pirre esitelaatikoita raahaten astui sisään.

– Päivää, minä olen komisario Kotkavuori, Kalevi Kotkavuori, poliisimies sanoi ja ojensi kätensä.

Pirre naurahti mielessään muistaen, että lähes samalla jamesbondmaisella tavalla oli Erssi esitellyt itsensä luokalleen yli 20 vuotta sitten. Ilmeenkään värähtämättä hän laski esitelaatikon pöydälle ja kätteli komisariota.

– Minä olen Pirjo Jokinen, tämän herran sihteeri, Pirre vastasi ja nyökkäsi kohti sisään astunutta Teräsvuorta.

– Sinä toit esitteet?

– Siinähän ne ovat nenäsi edessä.

– Hyvä. Tämä poliisi tuli heti lähtösi jälkeen ja kyseli sinua. Minä pyysin häntä istuskelemaan ja odottelemaan täällä. Mitäs sinä nainen oikein olet tehnyt, kun virkavalta sinua jahtaa? Teräsvuori tiukkasi pilke silmäkulmassa.

– Etkös sinä sitten häntä tänne soittanutkaan? Minä kun luulin, että olet huomannut kavallukseni, vinoili Pirre takaisin.

– Jospa minä otan nämä esitteet ja jätän teidät selvittelemään asioitanne, johtaja sanoi ja poistui huoneeseensa.

– Tuntuu olevan ihan kivat välit täällä teidän työpaikallanne, Kotkavuori aloitti.

– Me olemme tunteneet toisemme niin kauan, että voimme puhua keskenämme melkein mitä tahansa, kunhan jätämme politiikan rauhaan. Siitä ei tule kuin sanomista, Pirre selitti.

– Niinhän se usein on. Mutta minä en tullut tekemään työpaikan ilmapiirikartoitusta, vaan juttelemaan Eero Lasasesta. Sinähän tunnet miehen?

– Tottahan minä Erssin tunnen. Ja suoraan sanoen olen osannut jo odottaakin poliisia. Soitin nimittäin Lomahotellille ja kysyin, onko häntä löytynyt. Sieltä kerrottiin, ettei ole, mutta että poliisi tutkii asiaa. Ja niinpä olin varma, että kohta minuunkin otetaan yhteyttä. Jätinhän sinne eilen myös työnumeroni. Valitettavasti en osaa auttaa, vaikka haluaisinkin kovasti. En nimittäin tiedä sen enempää kuin hotellin henkilökuntakaan. Erssin, siis Lasasen, tapasin viimeksi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä valomerkin aikoihin.

– Näin minä vähän arvelinkin, Kotkavuori sanoi. – Mehän emme tiedä, mitä Lasaselle on tapahtunut, vai onko ylipäänsä tapahtunut yhtään mitään. Onko sinulla minkäänlaista aavistusta asiasta?

– Ei ole.

– Oliko teidän seurueellanne riitaa jostain?

– Ei suinkaan. Mehän olimme kokoontuneet muistelemaan menneitä mukavia asioita.

– Ovatko kaikki menneet asiat mukavia?

– Minulla ainakin ovat kouluaikaiset muistot ihan kivoja. Jos jotain ikävää on ollut, on se autuaasti unohtunut.

– Entä seurueen muilla jäsenillä? Oliko heillä erimielisyyttä keskenään?

– Ei minun käsittääkseni. Et kai sinä tarkoita, että joku meistä olisi syyllinen Erssin katoamiseen, Pirre ihmetteli.

– En minä tarkoita mitään. Minun ammattini kuvaan vain kuuluu paha tapa kysellä kaikenlaista tarkoittamatta mitään, Kotkavuori selitti.

– Sellaistahan se poliisin työ taitaa olla. Mitenkäs sinä aiot edetä tästä eteenpäin?

– Minä katselin tuota teidän nimilistaa ja harmikseni huomasin, että osa porukastanne asustelee valitettavan levällään ympäri Suomea. Sinun lisäksesi vain tämä... Hetkinen, kun saan paperin esille. Niin, tämä Liisi-Maria Tammi-Koskinen asustelee näillä tienoin.

– Niinhän se usein käy, että koulun jälkeen nuoriso lähtee pois kotiseudultaan. Ja niin se kävi meidänkin porukalle. Kun tässä keväällä aloin ottaa selvää luokkakavereitten nykyisistä osoitteista, jotta pystyin lähettelemään heille kutsun tapaamiseemme, kävi ilmi, että koko 25 oppilaan luokasta vain Lissu ja minä olimme jääneet tänne. Suurin osa on muuttanut jonnekin Etelä-Suomeen, muutama pohjoisemmaksi ja jokunen vallan ulkomaille.

– Voisinkohan minä saada tuon kokonaisen nimilistan, ihan vain uteliaisuuttani tai varmuuden vuoksi? Kotkavuori kysäisi.

– Hetkinen vain. Minulla on se täällä.

Pirre naputteli muutaman käskyn tietokoneelle, ja pian printtasi lasertulostin komisariolle listan Isojärven oppikoulun oppilaista parin vuosikymmenen takaa.

– Kiitoksia. Sepä kävi näppärästi.

– Se käy, kun on koneet ja asiaan koulutettu henkilökunta.

– Minäpä taidankin tästä lähteä. Tässä on minun yhteystietoni, jos sinulle tulee mieleen jotain valaisevaa. Älä arkaile soittaa, vaikka mieleen juolahtanut olisi vähäpätöistäkin, Kotkavuori rohkaisi ojentaessaan Pirrelle käyntikorttinsa.

– Aivan varmasti soitan, jos vain jotenkin voisin olla avuksi.

Kotkavuori hyvästeli ja harppoi pitkillä koivillaan autolle, mutta palasikin yllättäen takaisin.

– Yksi asia vielä. Oliko tämä Lasanen kauankin opettajana täällä? Kuulin nimittäin hotellin johtajalta, että hän toimii nykyään muusikkona.

– Hän oli vain yhden lukuvuoden. Omien sanojensa mukaan hän sai niin hyvän tarjouksen jostain orkesterista, ettei voinut kieltäytyä, ja niin oli lyhyt opettajan ura takana. Sinänsä merkillinen juttu, sillä hänellä oli ihan musiikinopettajan pätevyys. Ei hän ollut mikään työtön ylioppilas, joita täällä nykyään kuulemma usein on musiikin- ja myös uskonnonopettajina.

– Asia selvä. Kiitos vielä kerran.

Nyt malttoi komisario kävellä autoonsa asti. Vähän aikaa ohjaamossa puuhailtuaan hän starttasi Volkswagenin ja ajoi pois Ismetin asvaltoidulta parkkialueelta.

10. LUKU

Kun Isojärven nimismiespiiriin perustettiin rikoskomisarion vakanssi joitakin vuosia sitten, kylällä naureskeltiin moiselle turhalle tuhlaukselle. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että kyllä ne pontikankeittäjät ja humalassa riehujat voidaan ottaa kiinni konstaapelienkin voimin. Ei siihen komisarioita tarvittu.

Mielipiteet muuttuivat kuitenkin nopeasti. Kun taloudellisen laman mukanaan tuoma huima rikollisuuden kasvu näkyi myös pienten maaseutunimismiespiirien alueella, havaittiin rikoskomisarion joutuvan tekemään tosissaan töitä leipänsä eteen. Etenkin omaisuusrikosten määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Pankkiryöstöjäkin yritettiin alkuvuodesta tehdä jopa kahteen otteeseen, kun aikaisempien vuosien yhteenlaskettu ryöstöyritysten määrä oli tasan nolla.

Kalevi Kotkavuori oli saanut tuntea olevansa täysin turha verovarojen tuhlaaja saapuessaan muutama vuosi sitten Tampereelta Isojärvelle. Eihän kukaan tosin kehdannut päin naamaa todeta, ettei häntä tarvittu, mutta selän takana naureskeltiin sitäkin enemmän. Muutaman kerran hän oli jo tosissaan suunnitellut paluuta kaupunkiin, mutta maaseudun rauha ja ennen kaikkea lasten turvallisempi kasvuympäristö saivat hänet pysymään Isojärvellä.

Vasta viime kuukausina Kotkavuori oli alkanut saada pikkuhiljaa osakseen paikkakuntalaisten hyväksyntää ja myönteistä palautetta. Merkittävästi rikoskomisarion kilpeä olivat kirkastaneet ripeästi ratkaistut Isojärven Osuuspankin kahteen konttoriin tehdyt ryöstöyritykset. Eihän niitä Kotkavuori yksin selvittänyt, mutta hän johti tutkimuksia ja oli näin esillä koko juttujen ajan. Poliisi-TV:ssä kerrottiin "Isojärven pankkidraamasta", yleisö antoi kiitettävästi apuaan, ja muutamassa päivässä olivat kummankin tapauksen epäonniset vorot telkien takana ja maanviljelijöiden maitotilirahat jälleen pankin holvissa. Onneksi tekijät olivat puukolla uhkailevia aloittelijoita, eivätkä katkaistulla haulikolla ammuskelevia suuren maailman ammattilaisia. Kotkavuorta hirvitti ajatuskin, mitä olisi tapahtunut, jos asialla olisivat olleet raakaa väkivaltaa käyttävät mafiosot.

Ajellessaan pitkin kaunista koivukujaa kohti Koskisen maatilaa Kotkavuori oli jälleen tyytyväinen siihen, että oli jäänyt Isojärvelle. Maalla syntyneenä ja nuoruutensa viettäneenä komisario ei ollut koskaan viihtynyt kivikylissä. Työn takia hänen oli kuitenkin ollut pakko asua sekä Suur-Helsingissä, että Tampereella. Varsinkin kesäisin asfalttikylät tuntuivat ahdistavilta, ja niinpä miehen mielessä soikin useasti takavuosien kantribiisi, jossa Eija Merilä nuorena tyttönä lauloi kaipaavansa maalle takaisin. Vaikka edessä oli nytkin visainen muusikon katoamistapauksen selvittely, oli komisario hyvillä mielin. Olihan hän päässyt maalle takaisin.

Ajettuaan Koskisen talon pihapiiriin Kotkavuori näki arviolta viisitoistavuotiaan tytön ratsastavan pitkin peltojen välissä kiemurtelevaa kärrytietä. Pihamaalla puuhaili pari hieman nuorempaa poikaa mikroauton kimpussa. Komisario pysäytti auton poikien viereen.

– Päivää, mitäs kilpa-ajajat? Kotkavuori aloitti.

– Päivää, vastasivat pojat yhdestä suusta. – Ei me olla tällä ajettu kuin omassa pihassa.

– Ette varmastikaan, naurahti komisario, – En minä sitä epäilekään. Teidän äitinne kanssa minä haluaisin jutella. Onko hän kotona?

– On se. Mitä se on tehnyt? Onko mutsi ajanut ylinopeutta?

– Ei pojat teidän äitinne mitään pahaa ole tehnyt. Ihan muuta asiaa minulla on. Mistäs minä hänet löydän?

– Kasvimaalta, tuolta talon takaa, isompi pojista vastasi.

– Kiitos vaan. Minäpä suunnistan sinne.

Kierrettyään talon Kotkavuori näki ison, hyvinhoidetun kasvimaan, jonka kauimmaisessa reunassa kyykki punaisiin bikineihin pukeutunut nainen. Komisario käveli lähemmäs ja rykäisi hiljaa ilmoittaakseen olemassaolostaan. Nainen kääntyi ympäri ja katsoi kummastuneena tulijaan.

– Hyvää päivää, minä olen komisario Kotkavuori.

– Päivää. Ai, että vallan poliisi. Ei kai mitään ikävää ole sattunut?

– Ei ainakaan teidän perheellenne, rauhoitteli komisario. – Sinä olet varmaankin tämän talon emäntä, Liisi-Maria Tammi-Koskinen?

– Juu, kyllä olen. Tai Lissuksi minua kaikki kutsuvat, on kutsuttu niin kauan kuin muistan. Suo anteeksi tämä asu, mutta en osannut odottaa vieraita, nainen pyyteli anteeksi.

– Kaikin mokomin. Kyllähän sitä omalla kasvimaallaan saa pukeutua ihan vapaasti. Ja mikäs tällä kelillä on uimapuvussa ollessa, kun tuo aurinkokin niin helakasti paistaa, Kotkavuori sanoi ja pyrki katsomaan Lissua vain kasvoihin. – Niin, oli minulla ihan asiaakin. Haluaisin keskustella kanssasi hetken Eero Lasanen-nimisestä miehestä.

– Onko Erssille sattunut jotain?

– Etkö sinä sitten tiedä, että hän on kadoksissa?

– En minä tiedä muuta, kuin että hän ei tullut eilen Lomahotellilla sovittuun aikaan aamupalalle, eikä häntä löytynyt huoneestaankaan. Mutta en minä häntä kadonneeksi luokitellut.

Lissu oli johdatellut Kotkavuorta kohti neljänistuttavaa puutarhakeinua.

– Ole hyvä ja istu vaikka tuohon keinuun. Minä käyn hakemassa vähän mehua sisältä. Kerkisi jano yllättää kesken porkkanapenkin kitkemisen.

Lissu meni sisälle ja palasi tuokion kuluttua kevyeen kesämekkoon pukeutuneena. Mukanaan hänellä oli kannullinen mehua ja pari lasia. Komisario muisteli laskeneensa naisen olevan parisen vuotta häntä itseään nuoremman. Jos hän olisi joutunut arvioimaan ikää, olisi veikkaus mennyt reilusti alakanttiin. Niin tyttömäiseltä Koskisen talon emäntä vaikutti mehua kaataessaan.

– Mitä sinä haluaisit kuulla Erssistä?

– Mielenkiintoinen juttu, että sinäkin kutsut Lasasta Erssiksi. Kävin äsken Pirjo Jokisen juttusilla ja hänkin käytti samaa lempinimeä.

– Kaikki Erssiä Erssiksi kutsuivat. Tai ainakin kaikki oppilaat, silloin aikoinaan.

– Niin, sinä kysyit, mitä minä haluaisin kuulla Lasasesta. Ihan kaikkea sellaista, josta kävisi ilmi, missä mies tällä hetkellä oleskelee, Kotkavuori selitti.

– Taisi tulla hukkareissu. Ei minulla ole harmainta aavistusta.

Nurkalle ilmestyi kaksi vaaleaa pojan päätä. Korvat hörössä he yrittivät kuunnella, mitä pihakeinussa puhuttiin. Valitettavasti keinu oli liian kaukana ja aikuiset puhuivat hiljaisella äänellä.

– Pojat, menkää nyt ajelemaan sillä mikroautollanne, Lissu huusi havaitessaan salakuuntelijat. – Minä kerron teille sitten myöhemmin, mistä on kyse.

Päiden hävittyä nurkalta Kotkavuori jatkoi:

– Minä tulinkin oikeastaan kyselemään sinulta vanhoja asioita. Sinä olet kuulemma asunut täällä Isojärvellä koko ikäsi ja näin ollen tiedät varmasti myös sellaisia asioita, joita ei virallisista asiakirjoista löydy. Jos nyt ajatellaan, että Lasasen katoamiseen liittyisi rikos, mikä ei suinkaan ole vielä kirkossa kuulutettu, niin voihan olla, että jollain isojärveläisellä olisi jäänyt hampaankoloon jotain häntä vastaan joskus kauan sitten.

– Enpä usko. Ensinnäkin Erssi oli pidetty opettaja ja toiseksi isojärveläiset eivät ole pitkävihaisia. Sen minä olen tuolla politiikassa huomannut. Jos esimerkiksi valtuusto tekee kuntalaisten mielestä huonoja päätöksiä, ei niiden takia kauaa murjoteta. Eteenpäin elävän mieli. Se on täkäläinen elämänasenne.

– Sanoit, että Lasanen oli pidetty opettaja. Oliko tämä myös vanhempien mielipide vai ainoastaan oppilaiden?

– Kyllä hänestä kaikki pitivät. En minä ainakaan ole kuullut pahaa puhuttavan. Tokihan minä olin siihen aikaan, kun hän täällä asui, nimenomaan nuori ja ajattelin kuin nuori, mutta en todellakaan muista kuulleeni hänestä mitään negatiivista, Lissu selitti.

– Voisitko antaa minulle jonkun senaikaisen vanhemman tai opettajan nimen, jota voisin käydä haastattelemassa. Jospa sieltä löytyisi valaistusta asiaan.

– Paras henkilö olisi minun mielestäni silloinen rehtori. Hän on nyt jo eläkkeellä, mutta asustelee edelleen täällä. Minäpä annan sinulle hänen osoitteensa ja puhelinnumeronsa. Pieni hetki.

Lissu pyrähti jälleen sisälle ja palasi mukanaan puhelinluettelo ja pala paperia.

– Täältä se löytyy. Hetkinen... Honkanen Risto, Pappilantie 5, puhelin 234 987. Olepa hyvä, Lissu sanoi ojentaessaan paperin Kotkavuorelle.

– Kiitoksia avusta ja mehusta. Minä päästän sinut porkkanoittesi kimppuun ja lähden jatkamaan haastatteluja.

– Toivottavasti asia selviää pian. Ja toivottavasti myös parhain päin. Olisi todella ikävää, jos Erssille olisi sattunut jotain.

– Parastahan sitä virkavaltakin aina toivoo, vaikka joutuukin varautumaan pahimman varalle, Kotkavuori totesi. – Näkemiin nyt sitten.

– Näkemiin.

Poliisiauton luona odotteli kaksi uteliasta miehenalkua.

– Oletko sinä salapoliisi, vai minkä takia sinulla ei ole poliisin pukua päällä, vaikka Mustalla Maijalla ajatkin?

– Sovitaan nyt sitten vaikka sillä lailla, naurahti Kotkavuori.

Peruutuspeilistä komisario näki poikien ryntäävän kasvimaalle heti, kun auto oli päässyt koivukujalle.

11. LUKU

Risto Honkanen istui kesämökkinsä laiturilla ja yritti narrata vieressä istuvalle mustalle Mirri-kissalleen ahvenia iltapalaksi. Kala ei ollut syönnillään, mutta Mirri jaksoi kärsivällisesti tuijottaa kohoa. Honkasta alkoi jo koko touhu tympäistä, mutta hän ei halunnut kohdata kissansa halveksivaa katsetta, jos kalakaverukset poistuisivat laiturilta ilman saalista. Niinpä hän vaihtoi uuden madon koukkuun ja heitti ongen takaisin veteen.

Oliko syynä uusi mato vai mikä lie, mutta viimein painui punavalkoinen koho pinnan alle, ja Honkanen pääsi pälkähästä. Myös kissa näytti tyytyväiseltä. Tiukasti se puristi ahvenen neulanterävien hampaidensa väliin ja asteli ylväästi pihanurmelle nauttimaan kauan odotettua iltapalaa. Honkanen puhdisti madon jäännökset koukusta ja pyöritti siiman vavan ympärille. Huuhdeltuaan vielä käsistään madon hajun pois hän lähti kiipeämään kohti kesämökkiä.

– Risto, puhelimeen! huuteli Anja Honkanen kuistilta.

– Tullaan, tullaan!

Honkanen asetti ongen liiterin seinälle ja astui sisään pieneen, kodikkaaseen hirsimökkiin.

– Honkanen.

– Täällä on komisario Kalevi Kotkavuori poliisilaitokselta, hyvää iltaa.

– Iltaa.

– Anteeksi, että häiritsen teitä näin kauniina kesäiltana, mutta minulla olisi hieman asiaa. Soitin teidän kotinumeroonne, mutta siellä oli vain puhelinvastaaja, joka kertoi teidän olevan tässä numerossa.

– Juu, me olemme mamman kanssa täällä mökillä. Piti vain tulla pikaisesti kasvimaata katsomaan, mutta innostuin tuossa vähän onkimaankin. Ei tämä puhelu mitenkään häiritse.

– No sepä hyvä, ettei häiritse. Jospa minä menisin sitten asiaan. Minä tutkin nimittäin erään teillekin tutun henkilön katoamista ja haluaisin tehdä teille muutaman kysymyksen.

– Kuka nyt on kadonnut?

– Muistatte varmaan, että teidän koulussanne oli parikymmentä vuotta sitten musiikinopettajana mies nimeltä Eero Lasanen.

– Tokihan minä Lasasen muistan. Hänkö on kadoksissa?

– Hänpä juuri.

Kotkavuori kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.

– Vai sillä lailla! Ja mitenkäs minä tähän asiaan liityn? Enhän minä tiennyt koko luokkakokouksesta yhtikäs mitään.

– Minä haluaisinkin kysyä teiltä jonkun kysymyksen koskien elämää Isojärvellä parikymmentä vuotta sitten.

– Kyllähän se sopii.

– Mainiota. Millainen tämä Lasanen oli opettajana?

– Jaa...a! Mitäs tuohon nyt sanoisi? Ammattitaitoinen, uudistusmielinen ja erittäin innokas. Ja sitä paitsi oppilaat pitivät hänestä kovin.

– Miten opettajatoverit suhtautuivat häneen?

– Ehkä häntä hieman vierastettiin. Hänen musiikkityylinsä kun ei ollut ihan perinteistä. Muistan hyvin, kuinka joulujuhlan jälkeen uskonnonlehtori Ahvenjärvi tuli tuohtuneena luokseni valittamaan, kuinka Lasanen oli rikkonut koko juhlan tunnelman laulattamalla oppilailla "raiskattuja joululauluja", kuten hän asian ilmaisi. Esityksessä kun olivat mukana sähkökitarat ja rummut ja mitä soittimia olikaan. Edellinen musiikinopettaja oli nimittäin kanttori, joka oli perinteisen musiikin ystävä ihan viimeisen päälle. Tämmöisiä pieniä linjaerimielisyyksiä opettajakunnan kesken oli, mutta ei mitään suurempaa. Kyllä kollegat arvostivat hänen kykyjään.

– Entä vanhemmat?

– Minä olen ehkä jäävi vastaamaan tuohon kysymykseen. Kyllä hekin varmaankin pitivät Lasasesta. Hänhän oli vain vuoden meillä, joten noin lyhyessä ajassa ei oikein ehdi muodostua niin sanottua yleistä mielipidettä, mutta uskoisin, että hän toi vanhempienkin mielestä piristävän lisänsä koulumme toimintaan.

– Mikä on teidän mielestänne syy siihen, että hän ei jatkanut pidempään Isojärvellä?

– Minulle hän sanoi saaneensa hyvän pestin jostain orkesterista. Kaipa hän laski saavansa parempaa palkkaa muusikkona kuin opettajana.

– Tiedättekö, oliko hänellä vihamiehiä?

– En usko. Ei sitä vuoden aikana ehdi hankkimaan paljoa ystäviä eikä myöskään vihamiehiä.

– Niinhän se varmaankin on. Kiitos nyt kovasti, kun sain vaivata teitä. Toivottavasti en ollut kovasti häiriöksi.

– Johan minä sanoin, että ette te häirinnyt. Valitettavasti minusta ei tainnut olla teille minkäänlaista apua.

– Ei sitä koskaan tiedä, mikä koukku tärppää. Ja jos teille muistuu vielä mieleen jotain, joka jollain tavalla liittyy Lasaseen, olisin kiitollinen, jos kertoisitte minulle. Minut tavoittaa varmimmin poliisin päivystysnumerosta.

– Suokaa anteeksi, mutta nimenne sujahti puhelun alussa ohi korvien.

– Se on Kotkavuori, Kalevi Kotkavuori.

– Niinhän se olikin. Alkaa vanhemmiten vaivata muistia tuo teflon-tauti. Tiedättehän, vanha ei irtoa ja uusi ei tartu.

– Tuota en ollut kuullutkaan, naurahti komisario.

– Tiesittekö muuten, että Isojärven pohjoisosassa on jylhä kallio, jolla on sama nimi kuin teillä, nimittäin Kotkavuori? Honkanen kysäisi.

– En tiennyt. Minä olen muuttanut tänne vasta joku vuosi sitten, enkä ole vielä ehtinyt paljoakaan tutustumaan paikalliseen luontoon. Täytyypä tutkia kartasta, missä se "kaimavuori" sijaitsee ja poiketa siellä joskus vaikkapa lasten kanssa retkellä. Kiitoksia vielä kerran ja kuulemiin.

– Kuulemiin.

Honkanen jäi seisomaan puhelimen viereen tuijottaen ulos ikkunasta. Anja-vaimo tuli sisälle ja tapasi miehensä ajatuksiin vaipuneena.

– Kuka se oli?

– Se oli joku rikoskomisario Kotkavuori, joka kyseli tietoja Eero Lasasesta.

– Eero Lasasesta? Tunnenkos minä häntä?

– Hän oli meillä musiikinopettajana joskus 70-luvulla.

– Ai niin, nyt minä muistan. Meidän Jarihan kutsui häntä Terssi–Erssiksi. Muistatko?

– Niinpä taisi kutsua.

– Kuinkas poliisi on hänestä kiinnostunut? Anja ihmetteli.

Honkanen kertoi puhelun sisällön vaimolleen.

– Ja sinä et muistanut mitään negatiivista koko miehestä?

– En oikeastaan.

– Et puhunut niistä kylällä kiertäneistä jutuista.

– No en varmasti. Minähän en kaikenmaailman akkojen juoruja rupea poliiseille kertomaan. Jos minä puhun jotain, niin sen on oltava totta alusta loppuun asti ja vieläpä toteennäytettyäkin.

– Näin puhuu vanha matemaatikko. Was zu beweisen war! Anja naurahti.

– Näin on!

– Mutta jos niissä on tottakin, eikä vain juoruja?

– Vaikka olisikin jotain totuuden siementä, niin eivät niin vanhat juorut auttaisi poliisia tippaakaan. Siitä on jo kaksikymmentä vuotta aikaa!

12. LUKU

Kotkavuoret grillasivat kotipihassaan iltapalaksi porsaankyljyksiä. 11–vuotiaat kaksoset, Juha ja Anne, pelasivat grillikatoksen ympärillä krokettia. Perheen saksanpaimenkoira Rinti nukkui koiranunta koppinsa katolla. Vähän väliä sen sieraimet värähtivät tuulen tuodessa kyljyksen hajua sen tarkkavainuiseen kuonoon. Vanhasta kokemuksesta Rinti tiesi, että grillaamisen seurauksena sen kuppiin ilmestyy kohta kasa herkullisia luita, joita on kiva kaluta, vaikka ei nälkä olisikaan.

– Joks ne on kohta valmiita? Mulla on kiljuva nälkä, Juha kävi kysymässä puutarhapöytää kattavalta äidiltään.

– Kohta, kohta! Älä nyt hermostu, Kristiina rauhoitteli eläväistä miehenalkua. – Kunhan minä saan salaatin valmiiksi, niin siinä vaiheessa kyljyksetkin ovat kypsiä. Vai mitä isä?

– Juu, ovat ne. Mutta älä viitsi kutsua minua isäksi. Minä en ole sinun isäsi, vaan sinun miehesi, jos et satu sitä muistamaan, Kotkavuori huomautti.

– Juha! Se on sun vuoros, Anne huusi veljelleen.

Kotkavuori käänteli mietteissään kyljyksiä. Lasasen katoaminen pyöri väkisinkin mielessä. Tuntui siltä, että koko päivä oli mennyt ihan hukkaan. Pienintäkään vihjettä ei ollut löytynyt. Konstaapelit olivat koko iltapäivän haastatelleet Lomahotellin henkilökuntaa, mutta kukaan ei ollut pannut merkille mitään erikoista. Kotkavuori itse oli soittanut läpi loputkin luokkakokouksen osanottajat, mutta sieltäkään ei ollut herunut mitään. Lasasen jäljet näyttivät päättyvät valomerkkiin kaikissa kertomuksissa.

Lasasen matkatavaratkaan eivät olleet tuoneet valaistusta asiaan. Hotelli oli tarvinnut käyttöönsä kadonneen miehen huoneen, ja muusikon omaisuus oli siirretty hotellin varastoon. Kotkavuori oli vilkaissut lentolaukun sisällön läpi, mutta siellä oli ollut vain normaali viikonloppureissun varustus: vaihtovaatteet ja toilettilaukku. Matkustamiseen tottunut mies ei kuljettanut turhia tavaroita mukanaan.

– Anne ja Juha, nyt on valmista! Käsien pesulle ja syömään, Kotkavuori huuteli.

Rinti havahtui koiranunestaan, nousi istumaan kopin katolle ja alkoi pää kallellaan hiljaa inisten seurata ateriointia. Kuola valui koiran huulten välistä, ja iso punainen kieli lipoi suupieliä. Lopulta koiran itsehillintä petti, ja syvältä sen jyhkeästä rinnasta kajahti vaativa haukahdus.

– No mutta mitäs poika meinaa? Kotkavuori torui Rintiä. – Annahan meille ruokarauha. Ihan varmasti sinäkin saat kohta oman osasi. Malta nyt vielä hetki.

Juha oli jo saanut ensimmäisen kyljyksensä syötyä ja vei luun Rintille. Yhdellä rouskauksella koira murskasi luun pieniksi kappaleiksi, hotkaisi ne mahaansa ja jäi odottamaan uutta herkkupalaa.

– On sulla pöytätavat! Etkö sinä tiedä, että hotkiminen on epäterveellistä, Juha motkotti koiralle.

– Itse olet ihan samanlainen, Anne sanoi veljelleen. – Et sinäkään liikoja aikoja ruokapöydässä viivy.

– Mutta en minä hotki, minä vain syön nopeasti, selitti poika nauraen ja alkoi kaluta toista kyljystä.

Ruokarauhan katkaisi sisältä kuuluva puhelimen pirinä.

– Mene sinä vastaamaan. Sinulle se kuitenkin on, Kristiina sanoi miehelleen.

– Niinpä se voi olla.

Kotkavuori pyyhkäisi lautasliinalla sianrasvan viiksistään ja sormistaan ja harppoi sisälle. Puhelimessa oli Risto Honkanen.

– Nyt on minun vuoroni pyytää anteeksi, Honkanen aloitti kohteliaasti. – Mutta kun pyysitte soittamaan, mikäli mieleen tulee jotain asiaan kuuluvaa, niin päätin häiritä näin virka-ajan ulkopuolellakin.

– Eipä näitä asioiden käsittelyä juurikaan voi virka-aikaan rajoittaa. Olen tottunut siihen, että keskeneräiset asiat tehdään tavallaan urakkaluontoisina. Ja totta puhuen, viimeksi viisi minuuttia sitten pohdiskelin kadonneen muusikon arvoitusta, Kotkavuori selitti.

– Tuota minä hieman veikkailinkin ja siksi rohkenin etsiä teidän kotinumeronne. Toinen syy, miksi arkailin soittaa on se, että asiat, jotka kohta kerron ovat ennemminkin juoruja kuin tosiasioita. Mutta kun vaimoni alkoi painostaa minua soittamaan, niin rohkaisin mieleni. Teidän täytyy kyllä luvata, että panette nämä minun juttuni omaan arvoonsa ja otatte niistä vain sen, mikä kestää kriittisen tarkastelun, entinen rehtori selitti.

Kotkavuorta hymyilytti Honkasen anteeksipyytävä asenne.

– Uskoisin vuosien mittaan oppineeni seulomaan jyvät akanoista. Kertokaa vaan ihan kaikessa rauhassa.

– Kuten sanoin, en olisi soittanut laisinkaan, mikäli vaimoni ei olisi patistanut minua. Katsokaas, siinä vaiheessa, kun Lasanen muutti pois täältä, kulki kylällä epämääräisiä juttuja siitä, että hän olisi syyllistynyt johonkin sopimattomaan. Ja niiden juorujen mukaan hänellä ei yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä paikkakunnalta pois.

– Minkälaisesta sopimattomasta puuhasta oli kysymys? Oliko hän syyllistynyt johonkin rikolliseen täällä Isojärvellä tai jossain muualla, vai oliko hän suututtanut jonkun isäntämiehen vokottelemalla hänen vaimoaan?

– Kuten jo sanoin, en ole koskaan viitsinyt kuunnella juoruja, enkä näin ollen puhu omia muistikuviani, mutta vaimoni kertoi, että Lasasella olisi ollut jotain hämärää touhua oppilaittensa kanssa. Minähän kerroin jo aiemmin, että hänellä oli hyvin läheiset välit oppilaisiinsa.

– Tietääkö vaimonne yhtään tarkemmin asiasta?

– Hänkään ei kuulu niihin ihmisiin, jotka päiväkaudet vatvovat muitten asioita, eikä ole myöskään kiinnostunut juoruilusta, joten valitettavasti emme voi auttaa enempää. Ja toivoisimme, että ette missään tilanteessa yhdistäisi meitä äsken kertomaani. Minusta on erittäin kiusallista puhua negatiivisia ja näin epämääräisiä asioita entisestä alaisestani ja vieläpä hänen selkänsä takana.

– Minä ymmärrän teitä täysin. Voitte olla varma, että nimeänne ei tulla julkistamaan missään vaiheessa. Anteeksi, että jankutan samaa asiaa, mutta eikö vaimonne todellakaan tiedä tarkemmin, mitä nuoret Lasasen kanssa puuhailivat?

– Hän sanoi kuulleensa vain, että jotain sen verran vakavaa se oli, että hänen oli kiireen vilkkaa lähdettävä muihin maisemiin.

– Tapahtuiko tämä kouluaikana?

– Sitä minä en tiedä. Mutta sen taas tiedän, että jouduin lopettamaan koululla pidettävät oppilaiden illanvietot, koska niistä oli ikäviä seurauksia. Ja näissä illanvietoissa oli valvojana nimenomaan Lasanen.

– Mitä niissä kouluhipoissa sitten tapahtui?

– No varsinaisesti itse juhlissa ei tapahtunut mitään normaalista poikkeavaa, mutta juhlien aikana koulun viereisessä metsikössä kylläkin. Sinne kerääntyi hulinoimaan nimittäin muutakin nuorisoa kuin vain oman koulumme oppilaita. Sain vanhemmilta useitakin kannanottoja, joissa vaadittiin juhlien lopettamista. Näin minä sitten teinkin. Oppilaat eivät siitä kylläkään pitäneet. He kirjoittivat muistaakseni jonkinlaisen adressinkin, jossa vaativat juhlien jatkamista.

– Oliko vanhempien huoli aiheellista?

– Kyllä se oli. En minäkään toki hyväksynyt sitä, että alaikäiset nauttivat alkoholia koulun juhlien aikana, vaikkakaan eivät varsinaisesti sitä koulurakennuksessa tehneetkään.

– Olisiko Lasanen ollut mukana hankkimassa alaikäisille viinaksia? Kotkavuori pohdiskeli. – Voisiko se olla syynä hänen pois ajamiseensa?

– Jaa, sitä en todellakaan tiedä, mutta en kyllä usko, että niin olisi käynyt.

– Mitenkäs Lasanen itse käyttäytyi noiden juhlien aikana?

– Hän oli tiukasti liikuntasalin puolella. Kova mies parketilla. Kävin joskus itsekin katsomassa. Opetti niin kovasti tyttöjä tanssimaan, ettei paljon ehtinyt valvoa, mitä koulun ympärillä tapahtui. Ja se juuri muodostikin niitä ongelmia, joista valitettiin.

– Ettei vaan opettanut jotain muutakin?

– Mitä tarkoitatte?

– No jotain lähempää kanssakäymistä, Kotkavuori tarkensi.

– Enpä usko! Tai mistäs sitä tietää. En minä kuitenkaan sellaista ole kuullut tapahtuneen.

– Jospa ne juorut vihjailevat siihen suuntaan?

– Voisiko se olla totta! No siinä olisi ainakin syytä savustaa opettaja muualle, vanha rehtori pohdiskeli.

– Mutta onko noin vanhoilla asioilla sitten mitään tekemistä Lasasen katoamisen kanssa, se on taas toinen juttu, Kotkavuori totesi.

– Kovin on pitkävihaisia ihmisiä, jotka jaksavat muistella 20 vuoden takaisia asioita pahat mielessä. Uskoisin, että menneet ovat menneitä ja Lasasen katoamisella ja tuon ajan tapahtumilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Mutta tulipahan kerrotuksi, kun vaimo käski. On nimittäin joskus viisaampi totella kuin pistää hanttiin, naurahti Honkanen. –  Oli niin tai näin, enempää minusta ei ole apua, joten päästän teidät iltaa viettämään.

– Kiitoksia kovasti soitosta. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka kertomillanne asioilla olisi jonkinlainen yhteys tapahtumiin.

Kotkavuori otti puhelun jälkeen esille muistilehtiönsä ja kirjoitti ylös Honkasen puhelun pääkohdat. Komisariota hymyilytti vieläkin rehtorin vaivautunut ja anteeksipyytävä asenne selittäessään vaimonsa pyynnöstä tai pikemminkin käskystä asioita, jotka mieluimmin olisi jättänyt kertomatta.

Onhan 20 vuotta pitkä aika, mutta ei kuitenkaan olisi ihme, vaikka jokin peikko historian hämärästä kummittelisi muusikon katoamisjutussa mukana. Paljon järkeenkäyvempää toki olisi, että katoaminen liittyisi johonkin tämän hetken tai korkeintaan viime kesän tapahtumiin. Mutta kun Lomahotellin henkilökunta oli kertonut Lasasen olleen omissa oloissaan viihtyvää tyyppiä, olisi varsin outoa, jos hän vuosi sitten soittokeikoillaan Isojärvellä olisi hankkinut itselleen niin paljon hankaluuksia, että ne olisivat aiheuttaneet hänen katoamisensa.

Kotkavuori palasi perheensä pariin. Muut olivat jo syöneet. Yksi puoliksi kuivunut kyljys odotti häntä grillin reunalla. Salaattia oli sentään vielä puoli kulhollista.

– Joo, joo! Miksi minun on aina syötävä kylmiä tai kuivuneita ruokia? Eihän asia tietenkään minulle kuulu, mutta minä vain kysyn!

13. LUKU

Työ- ja vapaa-ajan messut järjestettiin tällä kertaa kokeiluluontoisesti keskellä maaseutua. Messujen hallitus oli päätynyt poikkeukselliseen kokeiluratkaisuun monestakin syystä. Suurten kaupunkien alueella messujen tarvitsemien tilojen saaminen oli hankalaa ja kallista. Usein lähes ainoita vaihtoehtoja olivat erilaiset urheiluhallit, mutta niiden käytössä oli ongelmansa. Tuotantonäytöksiä oli lähes mahdotonta järjestää palloiluhalleissa, koska erilaisten raskaampien koneiden asentaminen urheiluparketille oli ehdottomasti kiellettyä. Piha-alueet taas tarvittiin paikoitukseen, joten esittelyt hoidettiin pääasiassa videoin ja brosyyrein.

Niinpä alettiin etsiä aivan uudentyyppistä messualuetta keskeltä Suomea. Puhelukierros alueen elinkeinoasiamiehille kertoi, että Isojärvellä oli kesäaikaan lähes käyttämätön jäähalli, joka sijaitsi aivan pienteollisuusalueen vieressä. Toimivien yritysten lisäksi alueella oli konkurssien vuoksi tyhjilleen jääneitä teollisuushalleja, joita pystyttiin hyödyntämään näyttelytiloina. Isojärven kunta innostui asiasta, sillä saihan se samalla hyvän mahdollisuuden markkinoida alueen ulkopuolisille näytteilleasettajille ja kävijöille edullisia tuotantotiloja, jotka jo jonkin aikaa olivat olleet varsinaisena kiviriippana kunnan taloudessa. Noususuhdanteen aikana kunta oli nimittäin investoinut suhteettoman paljon erilaisiin teollisuusrakentamisprojekteihin, jotka olivat ajan myötä osoittautuneet virheinvestoinneiksi.

Jo koko loppukevään ja alkukesän oli alueella ollut vilskettä. Paikkoja oli kunnostettu ja siistitty. Vuoroin pienteollisuuskylän asvalteilla oli pyörinyt etukuormaajia siirtelemässä turhaa rojua piiloon ja vuoroin olivat lakaisukoneet harjanneet pienemmät pellinpalat ja sorvinlastut pois tulevien messuvieraitten jaloista.

Alueen yrittäjät olivat innoissaan. Harvoin messuvieraat tulevat yrittäjän luo ihan paikan päälle. Tilaisuus oli pyrittävä hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti. Toki närääkin löytyi. Jo konkurssin tehneet isojärveläiset katselivat kateellisina sivusta, kun pitempään sinnitelleet yritykset saivat lottovoittomaisen mahdollisuuden tuotteittensa markkinointiin.

Aamuvarhaisesta lähtien oli alueella ollut kuumeinen tunnelma. Messujen alkuun oli enää vuorokausi aikaa. Ja kuten aina, niin nytkin vaikutti siltä, että näytteilleasettajilla olivat jääneet valmistelut hieman viime tippaan, vaikka aikaa olisi ollut runsaasti. Hermostuneen oloisia ihmisiä kulki edestakaisin.

Jäähalliin rakennettiin vapaa-ajan osastoja kuumeisella kiireellä. Urheilu näytti valtaavan edelleenkin suuren osan suomalaisesta vapaa-ajanvietosta, mikäli osastojen lukumäärään oli luottamista.

Näyttävin rakennelma jäähallin päädyssä oli Finn-Sportin paikalle tuottama cliffhanger-kiipeilyseinä. Monen metrin korkeuteen ulottuvan betonielementtikolossin oli rakentanut Isojärven Rakennuspalvelu, joka näin pääsi mainostamaan erikoisosaamistaan myös urheiluosastolle, eikä vain omaan tuotantohalliinsa.

Pekka Laine touhusi kuumeisesti osastonsa viimeistelyn parissa. Messut tuovat aina kaivattua lisäväriä myyntiedustajan arkeen. Vaikka Laine viihtyi työssään, sillä Finn-Sport oli hänen mielestään loistotyönantaja, alkoi jatkuva reissaaminen tuntua joskus puulta. Oli mukava pysähtyä muutamaksi päiväksi. Tällä kertaa pysähtyminen oli tavallista mielenkiintoisempi, sillä tuskin hän olisi aikoinaan Isojärveltä lähtiessään uskonut, että synnyinkunnassa järjestetään vielä joskus valtakunnalliset messut.

Alueen laajuudesta johtuen aiheutti äänentoisto jonkin verran ongelmia messujen järjestäjille. Paikallinen yrittäjä ei pystynyt tarjoamaan riittävää palvelua, joten koko urakka annettiin Keski-Suomen suurimman äänentoistoalan yrityksen toteutettavaksi. Ryhmän teknisenä johtajana toimi Janne Ranta, jolla oli vuosien kokemus erilaisten suurjuhlien äänentoiston toteutuksesta, oli sitten kysymys urheilukilpailuista, olutfestivaaleista tai hengellisistä kesäjuhlista

– Oli se vaan ihme juttu, että täällä sitä taas törmättiin, Laine ihmetteli Rannan kaivaessa kovaääniskaapelia kuljetuslaatikosta.

– Eipä sitä juuri työasioista puhuttu viikonloppuna. Mihinkäs sinä haluat kovaääniset?

– Saisiko niitä mitenkään tuonne ylös, kiipeilyseinän huipulle?

– Sehän on vain järjestelykysymys. Isokokoisia kaappeja en sinne kylläkään ala raahata.

– Eihän se koko ratkaise, vaan teho. Se on tärkeää, että yleisö kuulee, mistä on kyse.

– Tehoa kyllä löytyy. Ja kuulutuskovaäänisistä kun on kyse, niin hyvät torvet riittävät. Ethän sinä niistä juuri musiikkia soita?

– Soikoot musiikit täällä alhaalla ja meikäläisen kuulutukset ylhäällä, Laine ehdotti.

– Tehdään niin. Mitenkäs minä pääsen tuonne ylös? Täytyy varmaankin hakea pitkät tikkaat, Ranta pohti.

– Mitä turhia! Cliffhangereitten turvaköysi on kiinni tuolla ylhäällä. Sen kun vain pujottaudut valjaisiin, niin minä kiskon sinut ylös. Tai saat sinä kiivetä itsekin noita betonipaakkuja pitkin. Ja sitten kiskotaan kovaääniset sinun perässäsi.

– Olisihan sekin kokemus! Kyllä se minulle sopii. Oikeastaan olen aina halunnutkin kokeilla, onko tuo seinäkiipeily niin vaikeaa, miltä se Gladiaattoreissa ja Fort Boyardissa näyttää.

– Ei muuta kun remelit kiinni ja seinälle, hoputteli Laine.

– Odotas, kun panen ensin valmiiksi kovaääniset, jotka hiissaat perässäni tuonne ylös, Ranta rauhoitteli.

Vartin kuluttua oli Ranta valmiina. Sandaalit oli vaihdettu Laineen jostain esiin kaivamiin erikoistossuihin, kiipeilyvaljaat oli tiukattu kiinni ja turvaköyden leikari kiinnitetty valjaiden lenkkiin.

– Anna mennä. Kiipeät kaikessa rauhassa. Älä hosu. Jos sormet tai varpaat lipsahtavat, sinä jäät roikkumaan köyden varaan, Laine antoi viime hetken vihjeitä.

Ranta lähti kiipeämään. Sopivin välimatkoin seinään kiinnitetyt betonipaakut oli muotoiltu niin, että niistä oli hyvä ottaa kiinni. Puoliväliin asti kaikki meni hyvin. Sitten alkoi maitohappo yhdessä jännityksen kanssa iskeä lihaksiin, ja kädet sekä jalat tuntuivat hyytelöiltä.

– Rauhallisesti vain. Äläkä katso alaspäin, neuvoi Laine turvaköyden toisesta päästä.

Hitaasti hivuttamalla Ranta kiipesi yhä ylemmäs, kunnes lopulta pääsi elementin yläosaan rakennetulle tasolle.

– Huh! Olihan elämys. Kaikkeen sitä insinööri joutuu. Ja ihan työaikana, Ranta huuteli alhaalla seisovalle Laineelle ja pienelle joukolle osastojen rakentajia, jotka olivat uteliaisuuttaan kerääntyneet katsomaan, kuinka Jannen käy.

– Minä kiinnitän sinun turvaköytesi ja vedän toisilla valjailla kaiuttimet ylös. Odota vähän.

Hetken kuluttua oli kovaäänispaketti ylhäällä. Ranta suoritti asennuksen vuosien tuomalla rutiinilla. Hän käänsi torvet sellaiseen asentoon, että ne eivät huutaneet suoraan kiipeilijöiden korviin.

– Panehan nämä kiinni vahvistimeen, niin kokeillaan toimiiko, Ranta huusi heittäen kovaääniskaapelit roikkumaan kiipeilyseinän takapuolelle.

Laine teki työtä käskettyä, ja pian kajahti torvista Suomen yleisin kuulutus: yksi, kaksi, yksi...

– Toimii. Ja nyt alas.

– Haluatko kiivetä, vai laskenko köyden varassa?

– Etuperin ylöskiipeäminen oli jo riittävän vaikeaa. Laske vaan köydellä, Ranta valitsi.

Laine laski Rantaa kaikessa rauhassa alaspäin, kun yhtäkkiä kuului kovaäänisistä kuulutus:

– Hyvä yleisö, olemme seuraamassa evoluutiotapahtuman tärkeintä vaihetta. Näin ihminen laskeutuu puusta alas.

– Tumppi! Mitä sinä täällä teet? Ranta ihmetteli päästyään tukevasti maan kamaralle ja tajuttuaan, kuka mikrofonin taakse oli salaa hiipinyt.

Järvelä tuli katsomaan, kun Laine irrotti Rantaa valjaista.

– Meilläkin on oma osasto näillä messuilla. Täytyyhän sitä sen verran kotiseutuhenkinen olla, että synnyinkylän messuille tulee, vaikkakin meidän toiminta onkin viime aikoina suuntautunut pääasiassa itärajan tuolle puolen. Minä sain meidän osaston valmiiksi ja päätin lähteä vilkaisemaan ympärilleni. Ja katso, mitä minä näinkään! Rannan poikahan se laskeutuu taivaasta kuin deus ex machina aikoinaan kreikkalaisessa murhenäytelmässä tuodessaan ratkaisun ongelmaan.

– Tällä osastolla ainakin on äänentoisto-ongelmat ratkaistu, Ranta selitti. – Muista ongelmista en tiedä.

– Oletteko kuulleet mitään Erssistä? Järvelä kysyi.

– En minä ainakaan. Joku poliisi soitteli eilen ja kyseli. Taitaa olla Erssi ihan oikeasti kadoksissa, Ranta tuumaili.

– Samainen komisario se varmaan minullekin soitteli. Mutta turhaan soitteli, Laine totesi.

– Minä yritin sanoa sille poliisille, että jonkun naisen kainalossa se Erssi on, Järvelä kertoi. – Kovasti naiset ovat Erssistä aina pitäneet. Muistattehan jo kouluajalta, kun tytöt vesi kielellä odottivat, että Erssi hakisi heitä hipoissa tanssimaan, kun "Erssi vie niin älyttömän ihanasti!"

– Voi olla, minulla ei ole havaintoa asiasta, Ranta sanoi.

– Niin tosiaankin. Sinä et juuri bileissä juhlinut, Järvelä muisti. – Mutta Pekka juhli.

– Tokihan minä! Ja kyllä se totta oli, että Erssi pyöri parketilla aika ahkeraan. Ja osasi vielä tanssiakin niin vietävän hyvin! Ei siinä paljon meillä muilla ollut mahkuja, Laine muisteli.

– Sarjassamme "en ole katkera, mutta kuitenkin...", vinoili Järvelä.

– Mutta nyt pojat minun täytyy jatkaa hommia. Kyllä me varmasti nähdään tässä messujen aikana. Ja tule sinäkin, Tumppi, kokeilemaan, miltä tuntuu kiivetä seinälle. Tiedätpähän sitten, mitä käsket, kun vaimoasi seinälle komennat.

– Ei sitä demokraattisessa parisuhteessa enää komennella vaimoa niin kuin isämme joskus sodanjälkeisinä vuosina.

– Näkis vaan sinunkin demokraattisen parisuhteesi. Kyllähän se teilläkin taitaa olla, että yksi mies ja yksi ääni ja muut olkoot hiljaa, vinoili Laine Järvelälle.

– Oli miten oli, niin kyllä minä tulen kiipeämään, lupasi Järvelä. – Mehän voisimme tulla oikein porukalla testaamaan tuon kivikasasi. Nähdään!

Ranta oli jo lähtenyt työntämään asennuskärryjään eteenpäin. Järvelä lähti jatkamaan kierrostaan ja Laine jäi somistajan kanssa suunnittelemaan osaston viimeistelyä.

14. LUKU

Eero Lasanen heräsi ja raotti vaivalloisesti lähes umpeenmuurautuneita silmiään. Joka paikkaa vartalossa pakotti. Pahinta oli jyskyttävä päänsärky, joka tuntui halkaisevan pikku hiljaa koko takaraivon. Verhojen välistä paistavan auringon kirkkaus pakotti miehen sulkemaan silmänsä. Sen verran hän ehti kuitenkin nähdä, että tajusi makaavansa omassa vuoteessaan.

Muisti petti armottomasti. Lasasella ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä oli tapahtunut ja miten hän oli kotiinsa tullut. Viimeinen muistikuva, jonka hajoamaisillaan oleva pää pystyi tuottamaan, oli se, että hän istui Lomahotellin nurkkapöydässä entisten oppilaittensa kanssa. Siitä eteenpäin oli vain mustaa. Ei filmin katkeaminen sinänsä ollut ennenkokematonta. Muusikon elämä oli joskus melkoisen rajua, ja Lasanenkin oli kokenut rajuuden mukanaan tuomat varjopuolet. Tosin viime vuosina oli elämä hieman tasaantunut, ja siksi tämänkertainen totaalinen pimennys ihmetytti miestä.

Hiljaa hivuttaen Lasanen nousi istumaan vuoteensa laidalle. Jyskytys päässä koveni entisestään. Istuttuaan hetken mies lähti hitaasti laahustamaan kylpyhuoneeseen. Oksennus tuli varoittamatta Lasasen kumartuessa liottamaan kiinnimuurautuneita silmiään lavuaarissa. Kylmä hiki pursusi jokaisesta ihohuokosesta ja valtavat puistatukset ravistivat miehen olemusta. Kylpyammeen reunasta kiinni pidellen Lasanen pystyi juuri ja juuri istahtamaan pytylle. Silmissä pimeni ja korvissa suhisi.

Koottuaan jäljelle jääneet voimanrippeensä Lasanen hiissasi itsensä takaisin vuoteeseen. Sänkyyn rojahtaminen sai tähdet kipunoimaan hurjasti jossain näkökeskuksessa. Näin sairas ei mies muistanut olleensa koskaan.

Herättyään jonkin ajan kuluttua uudelleen Lasanen tunsi olonsa aavistuksen verran paremmaksi. Turvonneitten silmäluomiensa välistä hän sai tiiratuksi kelloradiostaan ajan: 10:42. Mikä viikonpäivä oli menossa ja mitä oikein oli tapahtunut?

Noustuaan varovaisesti ylös Lasanen katsoi ympärilleen. Vaatteet oli laskostettu siististi tuolin selkänojalle. Yöpöydällä näkyi olevan jostain muistilehtiöstä repäisty lappu. Mies otti sen käteensä. Lappuun oli tekstattu siistillä käsialalla: "Kiitos viimeisestä. Olipahan kokemus!!! PK." Kuka ihmeen PK? Lasanen mietti. Ja mistä kokemuksesta on kysymys? Jyskyttävä pää ei pystynyt palauttamaan mieleen ketään, jonka nimikirjaimet olivat PK. Paperi tuoksui hyvältä, mutta täysin vieraalta.

Varoen äkkinäisiä liikkeitä muusikko meni eteiseen ja kumartui poimimaan lattialla olevaa postikasaa. Jyskytys päässä yltyi. Rauhallisesti mies nousi nipun kanssa ylös ja meni olohuoneeseen. Tuorein Hesari kertoi, että oli tiistai, kesäkuun 7. päivä. Lasasen viimeinen muistikuva oli lauantain ja sunnuntain väliseltä yöltä. Minne oli kadonnut yli kaksi vuorokautta?

Rauhallisesti mies selasi postinipun. Sanomalehtien ja mainosten lisäksi siinä oli vain valkoinen takokortti, jossa pyydettiin välittömästi soittamaan komisario Kalevi Kotkavuorelle. Pyynnön lisäksi kortissa oli puhelinnumero.

– Mitähän sitä on tullut tehdyksi, kun poliisikin minua kaipaa? ähkäisi mies puoliääneen. – Ja miksi suuntanumero on jonnekin Keski-Suomeen?

Mies laahusti uudelleen kylpyhuoneeseen ja päätti ottaa suihkun. Jokainen ruumiinosa tuntui olevan hellänä, mutta jyskyttävä päänsärky vei voiton muista kivuista. Kuuma suihku auttoi hieman, mutta vain hetken. Hangatessaan itseään kuivaksi Lasanen luuli pyörtyvänsä kivusta. Lääkekaapista löytyi pari Ketonin-kapselia. Mies nielaisi ne ja joi hammasmukista vettä päälle.

Puettuaan puhtaat vaatteet ylleen Lasanen päätti ottaa härkää sarvista ja soittaa takokortissa olevaan numeroon.

– Isojärven poliisi.

– Saisinko komisario Kotkavuorelle?

– Hetkinen.

– Kotkavuori.

– Täällä Eero Lasanen, huomenta.

– Anteeksi kuka?

– Eero Lasanen. Minua oli pyydetty soittamaan teille.

– Oletteko te todella Lasanen?

– Kyllä aivan varmasti.

– Luojan kiitos, te olette siis elossa.

– Nipin napin. Mistä oikein on kysymys?

– Me olemme etsineet teitä jonkin aikaa joka puolelta. Mistä soitatte?

– Omasta kodistani Hämeenlinnasta.

– Missä olette viettänyt viimeiset kaksi vuorokautta?

– Ei harmainta aavistusta.

– Kuinka niin?

– Heräsin äsken omassa vuoteessani hirvittävimmässä krapulassa, mitä olen eläissäni kokenut. Minulla on täysin musta aukko menneiden vuorokausien kohdalla. Viimeisin asia, mitä muistan, on se, että olin Isojärven Lomahotellilla viettämässä luokkakokousta entisten oppilaitteni kanssa.

– Sen mekin tiedämme, mutta siihen tiedän jälkenne sitten päättyvätkin. Muistatteko, kenen seurassa poistuitte ravintolasta?

– En muista edes poistuneeni.

– No se on pääasia, että olette hengissä, ja me voimme lopettaa teidän etsimisenne, Kotkavuori totesi tyytyväisenä. – Menkäähän nyt lepäämään ja koettakaa kankkusenne parannuttua muistella, mitä olette tehnyt ja missä olette ollut. Minua ei toki asia enää viran puolesta kiinnosta. Minulle riittää se, että te ette enää ole kadoksissa. Ai niin, yksi asia vielä. Teidän tavaranne ovat edelleen Isojärven Lomahotellilla ja siellä on myös yhden yön lasku odottamassa. Hoitakaahan nekin asiat kuntoon, kunhan hoidatte itsenne ensin.

– Hoidetaan, hoidetaan. Se nyt on kuitenkin hyvä asia, että minä en ole syyllistynyt mihinkään rikolliseen. Luulin jo melkein vaikka mitä, kun näin soittopyynnön. Koskahan se lappunen oli minun postiluukustani pudotettu?

– Maanantaiaamuna ovenne takana kävi sikäläinen partio tarkistamassa, oletteko kotona. Luultavasti lappu on samalta reissulta.

– Yksi kysymys vielä. Kuka usutti poliisit minua etsimään?

– Lomahotellin johtaja minulle soitti. Sitä ennen jotkut seurueenne jäsenet olivat jo etsineet teitä.

– Eipä tässä kai sitten muuta?

– Asia on meidän puoleltamme loppuun käsitelty, Kotkavuori sanoi. Kuulemiin vaan ja hyvät jatkot.

– Kiitos. Kuulemiin.

Lasanen laski puhelimen kuulokkeen paikalleen. Pää oli edelleenkin halkeamispisteessä. Ketorin ei ollut vielä ehtinyt vaikuttaa. Mies päätti mennä takaisin vuoteeseen.

15. LUKU

Kotkavuori oli poikennut tutustumassa työ- ja vapaa-ajan messujen viimeistelytöihin. Poliisillakin oli oma osastonsa jäähallissa. Valtakunnallisella tasolla oli sovittu, että poliisi osallistuu mahdollisimman moneen yleisötapahtumaan kesän aikana. Lisääntyvä rikollisuus ja määrärahojen supistaminen vähentävät kansalaisten turvallisuutta, mikäli heiltä ei löydy omaa aktiivisuutta. Poliisin kampanjan tarkoituksena olikin satsata ennaltaehkäisevään rikollisuuden torjuntaan. Turvalukot, erilaiset yksityiskoteihin ja autoihin tarkoitetut murtohälytyslaitteet sekä taskuun ja käsilaukkuun sopivat pienoishälyttimet olivat näkyvästi esillä osastolla.

Tarkoituksena oli myös turvamerkitä messujen aikana kaiverruslaitteilla niin monta polkupyörää kuin suinkin mahdollista. Kalliiden maasto- ja retkipyörien toimittaminen oikeille omistajilleen on huomattavasti helpompaa kunnollisen turvamerkinnän avulla. Konkreettinen näyttö oli asiasta saatu edelliskesänä, kun Keitele-Päijänne-kanavasta oli löytynyt voron jäljiltä veteen piilotettu valtava verkkopussi täynnä toinen toistaan kalliimpia polkupyöriä. Turvamerkityt pyörät pystyttiin palauttamaan omistajilleen varsin nopeasti, mutta merkitsemättömien pyörien kanssa oli huomattavasti vaikeampaa.

Messuosaston henkilökunnaksi oli saatu neljä kokelasta Tampereen Poliisikoulusta. Vaikka heillä ei vielä ollutkaan kovin paljon käytännön kokemusta, oli eri alojen teoriatietämys viimeisten oppien mukaista. Ja sitä paitsi he olivat kaikki erittäin esiintymiskykyisiä nuoria ihmisiä.

– Jaahas, kuinkas täällä valmistelutyöt sujuvat? Kotkavuori tiedusteli videonauhuria asentavalta kokelaalta.

– Kaikki alkaa olla valmista. Kunhan vielä saan tämän aparaatin toimimaan, voimme lähteä keräämään voimia huomista varten.

– Mainiota. Minä kävin keskustelemassa messujen johtajan kanssa ja päätin poislähtiessäni pyörähtää tämän kautta. En ole moneen päivään täällä käynytkään. Kyllä on jäähalli muuttanut muotoaan. Eipä tätä juuri tunne samaksi paikaksi, missä talvella käydään matseja seuraamassa.

– Onkos komisario innokaskin jääkiekkoharrastaja?

– Kun näin pienelle paikkakunnalle aikoinaan pitkän taistelun jälkeen halli saatiin, on sitä käytettävä. Enhän minä itse pelaa, mutta jokaisen IsKin edustusjoukkueen matsin viime talvenakin täällä katsoin. Ja lisäksi kuskasin joka viikko poikaa harjoituksiin. Hän pelasi viime kauden E-junnuissa.

Kotkavuoren käsipuhelin hälytti.

– Kotkavuori.

– Tulehan heti asemalle. Sinulle on tulossa tosi tärkeä puhelu kymmenen minuutin kuluttua.

– Selvä, tullaan.

Komisario jätti kokelaan jatkamaan hommiaan ja juoksi autolle. Viidessä minuutissa hän oli huoneessaan ja soitti sisäpuhelimella päivystäjälle.

– Mistäs siinä minulle tulevassa puhelussa on kyse? Kotkavuori kysyi.

– En tiedä. Soittaja sanoi olevansa joku lääkäri ja kertoi, että asia on erittäin tärkeä. Ei kuulemma kuitenkaan ollut niin kiireellisestä asiasta kysymys, että olisi tarvinnut kännykkään soittaa.

– Eipä sitten muuta kuin odotellaan, komisario totesi napsauttaen pikapuhelimen kiinni.

Hetken päästä puhelin soi.

– Kotkavuori.

– Täällä lääkäri Jyrki Liukko Hämeenlinnasta. Hyvää päivää.

– Päivää.

– Tehän tutkitte Eero Lasasen tapausta, eikö totta?

– Tutkin, mutta en tutki enää. Hän ilmoittautui minulle itse tänä aamuna, joten tutkimukset on lopetettu.

– Ehkä tutkimuksia kannattaisi vielä kuitenkin jatkaa.

– Kuinka niin. Onko Lasanen taas kadonnut?

– Ei toki. Hän on juuri tällä hetkellä minun vieressäni. Mutta on ilmennyt jotain, joka varmasti kiinnostaa poliisia.

– Olen pelkkänä korvana.

– Kuten sanoin, Lasanen on juuri nyt minun potilaanani, selitti Liukko, mutta hän on tällä hetkellä sen verran poissa tolaltaan, ettei halunnut itse selittää tilannetta, vaan pyysi minua ottamaan teihin yhteyttä.

– Mitä oikein on tapahtunut? tivasi Kotkavuori.

– Lasanen on vanha potilaani. Hän tuli äsken vastaanotolleni ja valitti voimakasta päänsärkyä. Minä luulin sitä aluksi normaaliksi krapulaksi, sillä siltä se todellakin vaikutti. Mies hikoili, silmät olivat turvoksissa ja päässä takoivat kuparisepät. No, eihän noita seppiä pystynyt näkemään, mutta vaikutuksen kylläkin. Lasanen kertoi oudosta muistikatkosta ja heräämisestään omassa vuoteessaan. Tämäkin kaikki viittasi normaaliin rankkaan ryyppyputkeen. Vaikka potilas ei muista tapahtuneista mitään, hän pystyy esimerkiksi tulemaan omin avuin kotiin ja niin pois päin. Lasanen kertoi minulle kuitenkin myös kiputiloista muuallakin kuin vain päässä. No, edelleen ajattelin, että harvoinkos sitä humalassa kaatuilee ja satuttaa itsensä. Sitten potilas kertoi, että hänellä on epämääräistä kipua myös nivusissa. Kehotin häntä riisuutumaan. Näin tapahtui. Ylävartalossa miehellä oli isoja mustelmia, samoin jaloissa.

– Siis normaaleja humalassa itseaiheutettuja kolhuja? Kotkavuori keskeytti.

– Niiltä ne todellakin näyttivät. Sitten pyysin potilasta riisumaan myös alushousunsa, jotta pystyin tutkimaan, mistä johtuivat hänen kertomansa nivusvaivat. Ja sieltäpä löytyikin tämän puhelun varsinainen syy. Lasanen kertoi minulle, että hänen mielestään "siellä ei kaikki ole kunnossa". Siinä hän oli aivan oikeassa. Huomasin nimittäin omaksi ja ennen kaikkea potilaan järkytykseksi, että hänet oli kastroitu. Operaatio oli suoritettu varsin siististi ja jäljistä päätellen ammattivälineillä ja ennen kaikkea ammattitaidolla. No, sehän ei suinkaan ole mikään puolustus, pikemminkin päinvastoin. Se kaikki vain kertoi siitä, että asialla ei ollut ollut mikään puoskari, vaan ammattinsa osaava kirurgi.

– Siis tarkoitatteko todella, että mies on kuohittu? Kotkavuori ihmetteli.

– Kyllä, sitä minä juuri tarkoitan.

– Siis kaikki leikattu pois?

– Ei suinkaan, hyvä komisario! Ainoastaan, vai voiko tässä tapauksessa sanoa ainoastaan, kivekset on poistettu.

– Mutta sehän on hirveää!

– Nimenomaan. Se on hirvittävä rikos. Ja juuri sen tähden me Lasasen kanssa päätimme soittaa välittömästi teille.

– Mutta miten tuommoinen ylipäätään on mahdollista? päivitteli Kotkavuori. – Sehän on täytynyt suorittaa jossain sairaalassa.

– Ei välttämättä. Ja luulenpa, että tässä tapauksessa ei operaatiota ole nimenomaan tehty sairaalassa. Suomalaisella lääkäri- ja hoitohenkilökunnalla on sen verran korkea moraali, ja sitä paitsi sairaalassa tuollaisen rikoksen ilmitulo olisi enemmän kuin todennäköistä. Kyllä se on tehty jossain muualla. Ja luulenpa myös, että operaatio on tehty teidän nimismiespiirissänne. Siellähän Lasanen katosi, eikö totta.

– Tätä te siis tarkoititte sanoessanne puhelun alussa, että minun on syytä jatkaa tutkimuksia.

– Nimenomaan. Me suoritamme täällä kollegoitteni kanssa tarkat tutkimukset siitä, mitä on tapahtunut, miten kaikki on tapahtunut ja mitä aineita Lasaseen on pumpattu, jotta kaikki on ollut mahdollista. Olemme jo ottaneet veri- ja virtsanäytteet ja ne lähetetään välittömästi tutkittavaksi Kansanterveyslaitoksen keskuslaboratorioon miehessä olevien huumaavien aineiden määrittämiseksi. Ottakaa te siellä selville kuka tämän teki ja missä ja ennen kaikkea miksi.

– Sen me tulemme tekemään, Kotkavuori vakuutti lujasti. – Mutta kuinka Lasanen tulee selviytymään tästä?

– Aika näyttää. Fyysisesti hän tulee kyllä selviytymään. Leikkaushaavat paranevat nopeasti, ja hormonitoiminta hoidetaan androgeeneillä. Eniten ongelmia varmaankin aiheuttavat psyykkiset tekijät. Mutta niistäkin hän tulee selviämään, mikäli saa tukea läheisiltään.

– Toivotaan parasta.

– Niinpä niin. Ja sitten vielä yksi asia. Uskon, että ymmärrätte minun puhuneen jo aika paljon enemmän kuin mitä vaitiolovelvollisuuteni antaa myötä. Siksi toivon, ja tämä on myös Lasasen toivomus, että yksityiskohdat eivät leviä tutkimusten aikana asiattomien korviin, lääkäri Liukko totesi lopuksi.

– Siitä voitte olla varma. Kertokaa Lasaselle sellaisia terveisiä, että teemme kaikkemme rikollisen kiinnisaamiseksi. Sanokaa hänelle myös, että otan häneen yhteyttä, kunhan te saatte hommanne hoidetuksi, Kotkavuori vakuutti.

– Ei muuta kuin onnea tutkimuksiin ja kuulemiin.

– Sitä todellakin tarvitaan. Kuulemiin.

16. LUKU

Parin tunnin matkan jälkeen Kotkavuori ohjasi poliisin siviili-Golfin Pälkäneentieltä Hämeenlinnan läpi menevälle moottoritielle. Hetken hän ajoi nelikaistaista tietä, nousi sitten ramppia pitkin Eureninkadulle ja suuntasi kohti Lasasen osoitetta. Kadun varresta löytyi sopivasti auton mittainen pysäköintitila. Komisario lukitsi huolellisesti Golfin ovet ja harppoi pitkillä koivillaan toisessa kerroksessa sijaitsevan Lasasen asunnon ovelle. Reipas ovikellon kilahdus teki tehtävänsä, ja oviaukkoon ilmestyi väsyneen näköinen mies.

– Eero Lasanen?

– Kyllä.

– Minä olen komisario Kalevi Koskivuori.

– Olenkin jo odotellut. Käy toki sisään.

– Kiitos. Päästivät sinut kotiin?

– Omalla vastuulla, kunhan ensin syynäsivät oikein tarkasti. Tarjosivat kyllä petipaikkaakin, mutta minä totesin, että oma koti kullan kallis.

Lasanen johdatteli komisarion olohuoneeseen. Itse hän meni keittiöön ja palasi sieltä kahvipannun kanssa.

– Keitin juuri pannullisen kahvia. Toivottavasti se auttaa hieman kirkastamaan ajatuksia. Saahan sinullekin olla?

– Kiitos, mielelläni otan kupillisen. Parin tunnin ajon jälkeen se tuntuukin jo maistuvan.

Olohuoneen sohvapöydälle oli katettu kaksi kuppia ja valmiiksi avattu murokeksipaketti.

– Valitettavasti tarjoilut ovat hieman ankeat. Toivottavasti et käytä kahvissa maitoa. Sitä nimittäin ei ole. En ole käynyt kaupassa, sattuneesta syystä.

– Musta kahvi sopii mainiosti, ja murokeksit ovat suurta herkkuani, vastasi Kotkavuori.

Lasanen kaatoi kupit täyteen.

– Sinä se vaivauduit ajamaan tänne asti, Lasanen jatkoi.

– Tätähän tämä minun työni on. Johtolankoja on yritettävä metsästää joka paikasta. Miltäs sinun olosi tuntuu?

– Miltäs minun, huokaisi Lasanen apeana. – Pää alkaa pikku hiljaa selvitä, mutta muuten on olo kuin jyrän alle jääneellä siilillä.

– Oletko pystynyt yhtään palauttamaan menneitä vuorokausia mieleesi?

– Kunpa pystyisinkin! Mutta vaikka päänsärky on jo helpottanut, ei muisti tunnu palaavan. Palanneeko sitten koskaan?

– Onko sinulla mielessäsi minkäänlaista kuvaa mistään, edes pientä?

– Ei oikeastaan.

– Miten niin, oikeastaan? Onko sinulla kuitenkin jotain?

– Tiedäthän tunteen, kun on muistamaisillaan esimerkiksi jonkun ihmisen nimen, mutta ei muista, Lasanen aloitti.

– Kyllä. Muistan kouluajaltani yhden sellaisen tapauksen. Kemianlehtorimme piti nimittäin aina välillä suullisia tenttejä. Eräänä päivänä hän halusi jälleen testata taitojamme. Ja kuinka ollakaan, kysymys osui minun kohdalleni. Lehtori halusi tietää, muistanko minkä aineen kemiallinen kaava on H2SO4. Hätäännyin, enkä tietenkään muistanut. Yritin selittää, että se kyllä pyöri kielelläni, mutta en saanut sitä ulos. Silloin lehtori tokaisi: "Jos se pyörii sinun kielelläsi, sylkäise se heti pois. Ainehan on rikkihappoa!" Ja sen jälkeen hän purskahti jopirinnemäiseen remakkaan nauruun.

Lasanen hymähti kohteliaasti komisarion yritykselle keventää tilannetta.

 – Juuri sellainen tunne minullakin on. Ihan niin kuin koko ajan jokin ajatus olisi tulossa mieleen, mutta ei tule.

– Kyllä se sieltä vielä tulee. Kotkavuori lohdutti. – Mutta sitä odotellessamme voisimme hieman vilkaista menneisyyteesi, jos sopii.

– Sopii toki.

– Isojärvihän on tullut sinulle varsin tutuksi vuosien varrella?

– Tutuksi ja tutuksi. Miten sen nyt ottaa. Asuinhan minä siellä vajaan vuoden parikymmentä vuotta sitten ja olen käynyt joitakin kertoja soittokeikoilla, mutta ei voida sanoa, että tuntisin Isojärveä kovinkaan hyvin.

– Onko sinulla siellä paljon tuttavia?

– Ei todellakaan. Työtovereihin, siis toisiin opettajiin, en aikoinaan tutustunut ollenkaan. Meidän välillämme oli paitsi sukupolvien välinen kuilu, he kun olivat kaikki huomattavasti minua vanhempia, myös ideologinen kuilu. Koulun ilmapiiri oli vielä tuolloin perinteisellä koti-uskonto-isänmaa-linjalla. Minulla taas oli hieman modernimpi käsitys asioista. Muihin isojärveläisiin en tutustunut senkään vertaa.

– Oppilaiden kanssa pärjäsit kuulemma hyvin.

– Sekin on niin suhteellista. Toki oppilaat pitivät siitä, että soitimme musiikin tunneilla iskelmiä ja rokkia. Siitäkin he pitivät, että tarjouduin valvomaan koulutansseja. Ne kylläkin loppuivat heti alkuunsa, kun jotkut ulkopuoliset tulivat ryypiskelemään ja häiriköimään hippojen aikana koulun ympäristöön. Jotkut vanhemmat valittivat touhusta ja rehtori kielsi juhlien järjestämisen.

– Oliko sinulla vihamiehiä?

– Kuten sanoin, olin hyvin vähän ihmisten kanssa tekemisissä. En minä hankkinut ystäviä enkä vihamiehiä, Lasanen vakuutti.

– Entä viime vuosina, kun olet soitellut Lomahotellilla?

– En ole silloinkaan ollut juurikaan isojärveläisten kanssa tekemisissä. Vapaa-ajatkin olen viettänyt bändin poikien kanssa.

– Teillä taitaa olla hyvät välit orkesterinne jäsenten kesken?

– Kun vuosia tekee hommia yhdessä, sitä jollain tavalla hitsaantuu yhteen. Ja kun leipä on kiinni tiimin jokaisen jäsenen mahdollisimman hyvästä työpanoksesta, on pärjättävä yhdessä, Lasanen pohdiskeli.

– Onko sinulla yleensä vihamiehiä ja onko sinulla minkäänlaista arvausta siitä, kuka olisi voinut huumata sinut ja tehdä mitä teki?

– Ei todellakaan.

– Kuinka te vietitte soittamisten välistä vapaa-aikaanne Lomahotellilla viime kesänä? Uitte, saunoitte, lenkkeilitte, veneilitte?

Lasanen oli hetken hiljaa. Kotkavuori näki, että miehen aivot ponnistelivat löytääkseen jotain.

– Siinä se on! muusikko huudahti.

– Mikä?

– Vene! Kun kysyit vapaa-ajasta ja veneilystä, muistui mieleeni kesäpäivä, jolloin kavereiden kanssa todellakin vuokrasimme veneen ja annoimme sen ajelehtia pitkin Isojärveä. Loikoilimme siinä aaltojen liplattaessa veneen kylkiin. Tunne painui jonnekin syvälle alitajuntaan. Laineen liplatus ja veneen keinunta olivat nimenomaan ne asiat, joita aivoni yrittivät äsken muistaa. Minä olen ihan varma siitä, että olen ollut jossain vaiheessa veneessä näiden kadonneiden vuorokausien aikana, Lasanen selitti innoissaan.

– Loistavaa! Minähän sanoin, että kyllä se vielä muistiin palautuu. Muistatko muuta? Kotkavuori tiukkasi.

– Ainoa mielikuva on se, että makaan keinuvassa veneessä, aallot liplattavat hiljaa ja jostain kaukaa kuuluu puhetta, josta en saa mitään selvää. Yritän avata silmiäni, mutta en onnistu. Silmäluomet ovat kuin lyijyä. Ja sitten on taas pelkkää pimeyttä ja hiljaisuutta.

– Tuokin auttaa jo jotain. Tähän asti on tuntunut siltä, että mistään ei saa minkäänlaista otetta, komisario totesi ja raapusti jotain muistilehtiöönsä. – Minä taidan jättää sinut lepäämään, jotta saamme lisää muistikuvia. Kun jotain palautuu mieleesi, soittele minulle. Tässä kortissa ovat yhteystietoni.

– Enpä tiedä, muistuuko minulle lisää, mutta jos muistuu, soittelen varmasti. Arvaat kai, että minullekin on hyvin tärkeää, että rikolliset saadaan kiinni.

– Minäkin olen samaa mieltä, että useampia heitä täytyy olla. Yksi ei ole pystynyt koko hommaa hoitamaan.

Kotkavuori meni ovelle.

– Minä lähden ajelemaan Isojärvelle, joten jos mieleesi juolahtaa jotain, soita siihen lapussa olevaan matkapuhelinnumeroon, niin saat minut autosta kiinni, komisario neuvoi ja solmi samalla kengännauhojaan.

17. LUKU

Kotkavuori ajoi Isojärvelle päästyään suoraan Lomahotellin pihaan. Vastaanotossa hän tiedusteli sunnuntaiyönä vuorossa olleen yöportieerin nimeä. Kirjoitettuaan sen muistilehtiöönsä hän marssi ravintolahenkilökunnan puheille. Komisario sai selville, ketkä olivat lähteneet työvuoronsa jälkeen kotiinsa varhaisina sunnuntaiaamun tunteina. Valitettavasti kukaan heistä ei ollut juuri nyt töissä.

Yöportieerin Kotkavuori tavoitti omasta tilapäiskämpästään hotellin huoltosiivestä. Nuorimies täytteli kaikessa rauhassa sanaristikkoa komisarion koputtaessa hänen oveensa. Poliisi esitteli itsensä ja kertoi asiansa.

– Eikö Lasasta ole vieläkään löydetty?

– Kyllä hänet on löydetty, mutta hän on joutunut viikonloppuna törkeän väkivallan kohteeksi, joten tutkimukset ovat muuttaneet muotoaan ja jatkuvat entistä kuumeisempina.

– Se se on: kuumeinen!

– Anteeksi, mutta en ymmärrä.

– Ristikon 9–kirjaiminen sana, jonka vihjeenä oli "sairaan olotila", portieeri totesi ja kirjoitti sanan ristikkoon.

– Sinähän olit töissä Lasasen katoamisyönä?

– Kuinkahan monennen kerran minulta kysytään tuota samaa. Olinhan minä, mutta en kuullut enkä nähnyt mitään poikkeavaa.

– Kuulitko esimerkiksi moottoriveneen ääntä?

– Hetkinen. Juu, kyllä kuulin. Kävin nimittäin tupakalla sen jälkeen, kun olin saanut ruuhkan puretuksi, siis asiakkaat huoneisiinsa tai takseihin. Seisoskelin pääoven vieressä ja kuuntelin mustarastaan viheltelyä. Yhtäkkiä kuulin ison perämoottorin lähtevän laiturista. Ajattelin, että se oli joku mökkiläinen, joka oli tullut ravintolaan veneellä ja lähti nyt kotiinsa. Muistan myös ajatelleeni, sattuikohan veneilijä syyllistymään ruorijuoppouteen.

– Näitkö veneen? Kotkavuori kysyi.

– Kuten sanoin, olin pääoven vieressä ja näin ollen minun ja laiturin välissä oli hotellin koko pohjoissiipi. Äänestä pystyin päättelemään sen verran, että kyseessä oli isohko perhevene, siis ei mikään pikaliippari tai pikkumuskelivene.

– Loistavaa! Kerrankin yksi havainto, joka voi viedä tutkimuksia eteenpäin, komisario riemuitsi.

– Hyvä, jos pystyin olemaan avuksi, portieeri totesi. – Saanko minäkin kysyä yhden kysymyksen?

– Kysyä kyllä saat, mutta vastauksen annosta en ole niinkään varma.

– No kun tässä ristikossa on tällainen teikäläisiin kuuluva vihje, johon pitäisi saada vastaus.

– Ai sellaisestakos onkin kyse, naurahti komisario. – No, anna tulla.

– Vihje kuuluu näin: "Ei ole afrikkalainen naispoliisi, vaikka äkkiseltään niin voisi luullakin".

– Tuttu juttu. Me kutsumme sitä keräilyautoksi.

– Niin tietysti: Musta Maija! Kiitos vaan avusta.

– Eipä kestä. Kiitos itsellesi. Minä tästä lähden jatkamaan kuulusteluja.

Kotkavuori pysähtyi käytävään ja kaivoi esiin pienen mustan muistikirjaansa. Kirjoitettuaan muutaman rivin tekstiä hän tarkisti seuraavan haastateltavan nimen ja osoitteen ja kiiruhti matkaan.

Tarjoilija Irma Ketola asui vain puolen kilometrin päässä Lomahotellista, sievässä omakotitalossa metsän reunassa. Kotkavuori ajoi pihaan ja esitteli itsensä autoa pesevälle nuorelle naiselle sekä kertoi, ketä oli tullut tapaamaan.

– Äiti on tuolla sisällä. Menkää sinne.

Kotkavuori teki työtä käskettyä ja marssi avoimesta ovesta eteiseen.

– Haloo, onko täällä ketään? komisario huhuili.

– Tullaan, tullaan.

Jostain perähuoneesta tuli arviolta viisikymppinen, tumma, hoikka nainen, jonka Kotkavuori arvasi olevan Irma Ketola. Komisario esitteli itsensä.

– Lasasen asioissako sinä liikut? nainen kysyi.

– Hänenpä juuri.

– Minä olen kyllä kertonut sille aikaisemmalle poliisille kaiken, mitä tiedän. Ja se ei todellakaan ole paljon. Minä tarjoilin hänen pöytäänsä sen illan, mutta sen jälkeen en nähnyt koko miestä.

– Tunsitko sinä Lasasen?

– Tiesin, kuka hän oli, en tuntenut. Vieläkös hän on kateissa?

– Ei ole, mutta tuohon kyseiseen yöhön liittyy muita asioita, joita haluamme hieman tarkastella, komisario selitti. – Mihin aikaan sinä poistuit Lomahotellilta?

– Heti, kun saimme asiakkaat ravintolasta ulos. En minä kelloa katsonut.

– Lähditkö välittömästi sen jälkeen kotiin?

– Totta Mooses! Kyllä siellä oli taas ihan tarpeeksi oltukin.

– Satuitko näkemään, oliko hotellin vieraslaiturissa venettä lähtiessäsi?

– Oli siellä, ja iso olikin, semmoinen sinivalkoinen.

Kotkavuori kirjoitti muistiinpanoja lehtiöönsä.

– Näitkö veneessä ihmisiä?

– Se oli semmoinen umpivene. En minä sinne sisälle nähnyt. Ja sitä paitsi näin veneen arviolta sadan metrin päästä.

– Näitkö laiturilla ketään?

– En siellä, mutta laiturille johtavalla polulla meni kolme velikultaa melkoisessa myötälaitaisessa. Varsinkin keskimmäinen näytti olevan melkoisessa tuiterissa. Hänellä tuskin jalat maata viistivät, kun kaverit retuuttivat häntä eteenpäin.

– Pystytkö kertomaan mitään tuntomerkkejä kolmikosta?

– Kesäyö ei toki ole pimeä, mutta sen verran hämärä kuitenkin, ettei sadan metrin päässä olevista ihmisistä saa oikein selvää. Eikä sitä tavallinen ihminen kyllä jokaisesta kulkijasta pane tuntomerkkejä mieleensäkään. Jos oikein mietin, niin ehkä se keskimmäinen oli vähän reunoilla kulkevia lyhyempi. En ole kylläkään varma. Niin, ja siihenhän minä kiinnitin huomiota, että keskimmäisellä oli tummat vaatteet, kun taas reunoilla kulkevilla normaalit kesämuodin mukaiset vaaleat.

– Seurasitteko, menivätkö he veneeseen?

– En todellakaan. Minä painuin kohti kotia. Sen verran lisää voin kuitenkin kertoa, että juuri, kun olin päässyt kotipihalle, kuulin moottoriveneen käynnistyvän ja lähtevän ajamaan. Ehkä se oli sama vene, ehkä ei.

– Uskoisin, että olet auttanut meitä enemmän kuin luuletkaan, Kotkavuori kiitti tyytyväisenä. – Anteeksi kun häiritsin.

– Hyvä, jos näistä oli jotain apua, Irma Ketola totesi saattaessaan Kotkavuorta pihalle.

Komisario ajoi pois Ketolan pihasta ja pysäköi auton levikkeelle. Hän näppäili matkapuhelimestaan Lasasen puhelinnumeron. Parin tuuttauksen jälkeen muusikko vastasi.

– En kai herättänyt? Kotkavuori kysyi.

– Et suinkaan. Ja hyvä, että soitit. Minä nimittäin unohdin kertoa sinulle yhden asian.

– Kerro sitten nyt.

– Kun aamulla heräsin omasta makuuhuoneestani, löysin yöpöydältäni kummallisen hajuvedelle tuoksuvan lapun, jossa oli teksti: "Kiitos viimeisestä. Olipahan kokemus!!! PK."

– Kuka on PK?

– Mistä minä tiedän. Ei minun tuttavapiirissäni ole ketään PK:ta.

– Ja lappu tuoksui hajuvedelle?

– Ja voimakkaasti!

– Tuopa oli mielenkiintoinen yksityiskohta. Saa nähdä mihin kohtaan palapeliämme tuo pala osuu. Onhan sinulla lappu tallella?

– Kyllä se taitaa olla samassa paikassa. En minä edes koskenut siihen.

– Älä koskekaan, vaan sujauta se jollain keinolla kirjekuoreen. Minä soitan teidän poliisilaitokselle ja pyydän, että joku käy hakemassa sen sinulta vielä tänä iltana.

– Suo anteeksi, kun en muistanut antaa sitä sinulle, kun kävit.

– Mitäpä tuo. Sinulla oli sen verran paljon kaikkea muuta pohtimista, että ei mikään ihme vaikka paperinpala unohtuikin, Kotkavuori lohdutti. – Mutta minulla oli sinulle ihan toista asiaa. Olen tarkistellut sitä mielikuvaasi veneestä. Täällä on todellakin liikuskellut iso moottorivene juuri siihen aikaan, kun sinä katosit. Ja kuulinpa, että veneeseen oli mennyt kolme kaverusta käsikaulaa niin, että keskimmäisellä jalat vain välillä maata hipaisivat.

– Alkaa polttaa, vai?

– Siltä vähän vaikuttaa. Satutko muistamaan, mitä sinulla oli päälläsi tuona kohtalokkaana yönä?

– Varsin hyvin, sillä olin juuri pistämässä vaatteita pesukoneeseen, kun soitit. Olivat siinä reissussa jonkin verran ryvettyneet.

– Kerkisitkö pistää koneen päälle?

– En.

– Hyvä. Ota pois koneesta kaikki ne vaatteet, jotka olivat viikonloppuna päälläsi ja tunge ne vaikka muovikassiin ja anna samalle konstulle, joka tulee hakemaan sen paperin. Niistä voi löytyä jotain mielenkiintoista.

– Tehdään niin.

– Kerropa nyt kuitenkin, millaiset ne vaatteet ovat.

– Tummansiniset puuvillahousut ja tummansininen pikeepaita. Lomahotellilla ei nimittäin ole solmiopakkoa.

– Mainiota. Silminnäkijän mukaan keskimmäisellä miehellä oli nimenomaan tummat vaatteet. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että sinä olet todellakin veneillyt. Mutta minne?

– Sen kun tietäisi tai muistaisi, huokaisi Lasanen.

18. LUKU

Isojärven jäähallissa oli kaikki valmista messujen avajaisia varten. Keskiviikko oli varattu kutsuvieraille: kauppa- ja teollisuusministerille, keskisuomalaisille kansanedustajille, maaherralle, lääninhallituksen johtaville virkamiehille, kunnan päättäjille ja yritysjohdolle. Torstaina sitten avautuisivat ovet kaikelle kansalle. Näin tiistai-iltana osastot olivat vielä hiljaisia, yhtä lukuun ottamatta. Finn-Sportin betoniseinän eteen oli kokoontunut pieni erikoiskutsuvierasjoukko urheilun ystäviä kokeilemaan seinäkiipeilyä.

Laine esitteli innokkaasti lajia ja sen vaatimia välineitä Pirrelle, jonka hän oli varta vasten käynyt houkuttelemassa mukaan. Asianmukaisesti pyöräilyshortseihin ja T-paitaan pukeutunut Pirre kiinnitti turvavaljaita päälleen. Järvelä seisoskeli kännykkä kourassaan hieman sivummalla. Ranta tuli hieman myöhässä ja asteli Järvelän viereen.

– No, mitä mies? Jokos olet käynyt kiipeämässä?

– En ole vielä ehtinyt. Juttelin nimittäin pitkän puhelun entisen vaimoni kanssa. Niin, kyllähän sinä Aulikin tunnet. Saman kylältähän sinä olet kotoisin.

– Mitäs Aulikki?

– Mitäs hän. Yksinhuoltajana yrittää yhteistä tyttöämme kasvatella. Kuvittele, Sari täyttää jo 15 vuotta.

– Niin ne vuodet lentävät.

– Oli Aulikki vähän huolissaan tytön puuhista. Seura ei kuulemma ole parasta mahdollista. Ihan tässä isänkin sydäntä kylmää. Kunhan ei vain kävisi tytölle samoin kuin äidille.

– Kuinka?

– Että pamahtaisi raskaaksi kesken nuoruuden.

– Eihän se ollut yksin Aulikin syy.

– Ei toki, kyllähän minä sen tunnustan, Järvelä myönsi. – No, toivottavasti tyttö pitää huolen ehkäisystä, ettei tarvitse mennä aborttiklinikalle. Jollekin hänen ystävälleen oli kuulemma niin käynyt.

– Minulla olisi vieläkin parempi vinkki.

– Mikä?

– Jättäisi seksihommat kokonaan avioliittoon. Minä olen vakaasti sitä mieltä, että sinne ne kuuluvat, ja vain sinne.

– Olet muuten hiukkasen vanhanaikainen tyyppi, Järvelä töksäytti. – Ja sitä paitsi muistele vain omaa nuoruuttasi. Kyllä sinäkin yritit tyttöjen hameen alle päästä.

– Olet muuten väärässä. Sen myönnän, että monen tytön kanssa kuljin, mutta Raija oli ensimmäinen, jonka kanssa menin sänkyyn. Ja sekin tapahtui vasta papin aamenen jälkeen.

– Onko tosi kanssa?

– Soon taivahan tosi, sanoi pohjalainen, vaikka Keski-Suomessa ollaankin.

– Minkäs tähden sinä et hyväksy esiaviollista seksiä?

– Kyllä sinä, Tumppi, sen tiedät.

– Ei suinkaan vaan taas Raamattu?

– Kylläpä kyllä. Ja olethan sinäkin rippikoulussa lukenut kymmenen käskyä ja tiedät kuinka kuudes käsky kuuluu: Älä tee huorin.

– Joo, mutta miten se huorintekeminen oikein tulkitaan? Mitä se itse asiassa on? Ei minulle ainakaan rippikoulussa sitä koskaan selvitetty, Järvelä pohti.

– Huorintekemisellä tarkoitetaan kaikkia avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita. Selkeä ja yksinkertainen ohje, jonka totaalinen noudattaminen poistaisi kaikki syrjähyppyjen seurauksena koetut itkut ja surut, pudottaisi abortinhakijoiden määrän minimaalisen pieneksi, ja vapauttaisi vanhemmat tuollaisista peloista, joista äsken mainitsit.

– Oletko sinä todellakin noin mustavalkoinen tyyppi? Jos haluaa elää onnellisen elämän, pitää etsiä kaikki elämänohjeet Raamatusta. Ja jos taas ei etsi niitä ohjeita sieltä, niin hankaluuksia tulee. Tämäkö on sinun elämänfilosofiasi? Järvelä kysyi päätään pyöritellen.

– Täytyy sanoa, että pelkistit ehkä hiukkasen liikaa, mutta pääpiirteissään noin asia on, Ranta vastasi.

– Aulikki kertoi muuten, että Sari on juuri lähdössä rippikoululeirille. Siellä hänen päähänsä varmaankin päntätään noita käskyjä ja muita elämänohjeita. Toivottavasti tyttö ottaa opikseen.

– Toivottavasti opetetaan ja toivottavasti oppii. Ei se ole nimittäin ollenkaan itsestäänselvyys, että riparilla puhutaan asiat halki. Se on niin paljon kiinni rippikoulun vetäjien henkilökohtaisesta vakaumuksesta ja rohkeudesta, Ranta totesi.

Pirre oli juuri päässyt betoniseinän huipulle. Siellä hän heilutti käsiään ja huusi alhaalla oleville miehille:

– Tumppi, sinun vuorosi. Näytähän, oletko vielä yhtä hyvä kiipeilijä kuin silloin ennen, kun Aulikin vinttikamariin kapusit.

– Jos et lopeta tuota huutelua, niin minä tulen tiputtamaan sinut alas, Järvelä huusi takaisin.

– Etpäs kerkiä, Pirre vastasi ja laskeutui turvaköyden varassa maan pinnalle.

– Nyt, Tumppi. Hetkesi on koittanut! julisti Laine ja ojensi Järvelälle valjaat.

Karjalan Rakennuspalvelun johtaja ahtoi hieman tukevoituneen vartalonsa valjaisiin ja asettui kiipeilyseinän eteen.

– Pidät sitten, Pekka, kunnolla kiinni siitä köydestä, ettei satu vahinkoa, Järvelä varoitti ja alkoi kiivetä hitaasti, mutta varmasti.

Ranta meni Pirren luo ja kysyi hiljaisella äänellä:

– Oletko kuullut mitään Erssistä?

– En, mutta soitetaanpas Lomahotellille. Tumppi, saanko käyttää kännykkääsi?

– Kunhan et riko, varoitteli puolentoista metrin korkeuteen ehtinyt Järvelä.

– Heko, heko!

Pirre kaivoi laukustaan puhelinmuistion. Pikaisen selailun jälkeen hän näppäili Lomahotellin numeron. Juteltuaan hetken hän kiitti ja sulki puhelimen.

– Erssi on löytynyt! Pirre hihkaisi niin että jäähalli kajahti.

Järvelän ote lipsahti ja hän jäi roikkumaan turvaköyden varaan.

– Älä säikyttele! kiipeilijä ärähti ja tarttui uudestaan betonipaakkuihin kiinni. – Onneksi Pekan turvaköysi piti, muuten olisin pudota mätkähtänyt niskaasi.

– Mitä sinä, Pirre, sanoit? Laine kysäisi. – Erssikö löytynyt?

– Kyllä. Minä soitin Lomahotellille, ja sieltä kerrottiin, että Lasanen on kaikessa rauhassa Hämeenlinnassa, Pirre selitti.

– No hyvä. Sittenhän kaikki on kunnossa, Järvelä ähisi kiipeilyseinältä. – Kunhan minäkin vielä pääsisin perille, niin minäkin olisin tyytyväinen.

– Jotain outoa siinä Erssin jutussa vielä on, Pirre selitti. – Se samainen poliisi, joka meitäkin kuulusteli, oli tänä iltana käynyt uudelleen haastattelemassa hotellin henkilökuntaa.

Järvelä pääsi kiipeilyseinän huipulle ja karjaisi poikamaisen Tarzan–huudon saavutuksensa kunniaksi.

– Ole hiljaa, iso mies. Johan sinä huudat kuin salvettava sika, Laine ärähti ja nykäisi Järvelän roikkumaan turvaköyden varaan.

– Laske alas, senkin poronpurija, ärhensi Järvelä Laineen laskiessa häntä hitaasti alaspäin.

– Noh, noh! Johan te möykkäätte kuin pahaiset kakarat, Pirre naureskeli miesten sanailulle.

– Jännä juttu, kuinka kielenkäytössäkin taantuu koulupojan tasolle, kun näkee pitkästä aikaa luokkakavereita. Tuollaisina toisilleen räkyttävinä rakkikoirina minä olen aina Pekan ja Tumpin muistanut, Ranta selitti Pirrelle. – He kehittivät siitä jossain vaiheessa oikein taidetta. Kumpikin etsi illat pitkät Pienestä sivistyssanakirjasta ja Nykysuomen sanakirjasta toinen toistaan hurjempia solvaavia nimityksiä, joiden merkitystä toinen ei tiennyt. Ja mekin siinä sivussa opimme uusia sanoja melkoisesti. Valitettavasti niillä ei juurikaan ole käyttöä.

Ranta astui Järvelän ja Laineen viereen.

– Jaahas, herrat Pulardi ja Kapuuni ovat saaneet urheilut urheilluksi.

Miehet katsoivat hölmistyneenä toisiaan ja sitten Rantaa.

– Ei voi olla totta! tuli melkein yhdestä suusta. – Mistä sinä nuo nimet voit tietää?

– Kerroin juuri Pirrelle, kuinka te kouluaikana keksitte itsellenne ja ennen kaikkea toinen toisillenne mitä ihmeellisimpiä nimiä. Nuo kaksi lempinimeä jäi jostain syystä mieleen. Kai se johtui siitä, että oli työn ja tuskan takana löytää niiden suomalainen merkitys.

– Mitä ne sitten merkitsevät? Pirre uteli.

– Tehdäänpä niin, että sinä saat vuorostasi selata tietosanakirjoja löytääksesi vastauksen. Mepä emme kerrokaan, Järvelä kiusoitteli.

– Ja nyt hyvät urheilun ystävät, Finn-Sport tarjoaa kaikille messujen varaslähtöön osallistuneille kahvit ja kermaleivokset. S'il vous plaît.

Laine johdatteli porukan pieneen kahvinurkkaukseen, jossa leivokset ja pumpputermoskannut odottivat.

19. LUKU

Kotkavuori oli tehnyt töitä iltamyöhään ja aloittanut taas aamuvarhaisella. Lukemattomia puhelinsoittoja oli soittanut myös nuorempi konstaapeli Sirkka Rautio, jonka komisario oli onnistunut saamaan apulaisekseen. Lasasellekin oli soitettu, mutta mies ei ollut pystynyt palauttamaan mitään uutta mieleensä.

Muistilehtiöihin oli kaikesta huolimatta kertynyt pikku hiljaa pieniä tiedonjyväsiä, joista lopulta alkoi muodostua jonkinlainen hatara hahmotelma tapahtuneesta. Yksi ryhmäkeskustelu oli kuitenkin vielä käytävä, jotta moni asia kirkastuisi. Komisario oli soitellut viisi puhelua ja saanut sovituksi kaikille sopivan ajan. Paikka oli järjestynyt jo aiemmin. Lomahotellin johtaja oli nimittäin luvannut korvauksetta viihtyisimmän kabinetin ryhmän käyttöön, olipa vielä luvannut tarjota pientä purtavaakin. Olihan toki hotellinkin etu, että Lasasen tapaus saataisiin mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä.

Avoimesta ikkunasta kuului hiljainen musiikki. Ravintolasalin puolella olivat alkamassa suositut jokakeskiviikkoiset naistentanssit. Järvikabinettiin kokoontuneella ryhmällä ei täällä kertaa ollut aikomustakaan mennä mukaan ilonpitoon. Ilmapiiri oli jännittyneen odottava.

Kotkavuori tuli tarkoituksella hieman myöhässä. "Se korostaa tulijan tärkeyttä" oli poliisikoulun psykologian luennolla joskus aikoinaan todettu. "Samalla se antaa tietynlaisen yliotteen odottavasta ryhmästä" oli luennoitsija jatkanut. "Odottaminen hermostuttaa ihmistä. Kaikkihan me olemme tuon tunteen kokeneet istuessamme missä tahansa odotushuoneessa."

– Suokaa anteeksi, että olen hieman myöhässä. Lomahotellin johtaja Olavi Haapanen lähetti terveisiä ja halusi tarjota meille kahvit, joten olkaa hyvät. Tällä kertaa tässä kabinetissa on itsepalvelu.

Jokainen kävi hakemassa itselleen kupin kahvia ja karjalanpiirakan, joita myös oli tuotu tarjoilupöydälle.

– Aletaanpas sitten, että päästään joskus kotiinkin, aloitti Kotkavuori, – Tai minne sitten itse kukin onkaan menossa. Teillä monilla on ollut tänään kädet täynnä työtä messujen kutsuvieraspäivän takia, mutta voin lohduttaa kertomalla, että en minäkään ihan jouten ole ollut. Eräitäkin puheluja on soitettu päivän mittaan, lukuisia tarkistuksia on tehty ja onpa autonkin mittariin kertynyt jokunen kilometri. Kaikkiin kysymyksiin en valitettavasti ole vielä saanut vastausta, mutta uskon että tämä aivoriihi pystyy selvittämään joitakin solmuja.

Komisario siemaisi kahvikupistaan.

– Kertaanpa lyhyesti yhteisen juttumme alun. Viime lauantaina te kokoonnuitte tähän samaiseen taloon viettämään luokkakokousta. Ilta ja osa yöstäkin kului rattoisien muistojen parissa. Aamulla huomasitte kuitenkin, että "yks' on joukosta poissa". Lasanen oli kadonnut. Etsitte häntä aikanne, mutta kun miestä ei löytynyt, lähditte kukin tahollenne. Hotellin johtaja ilmoitti kadonneesta poliisille, joka ryhtyi asiaan kuuluviin tutkimuksiin. Parin vuorokauden kuluttua Lasanen sitten löytyi, ja poliisi lopetti tutkimukset, kunnes eräs hämeenlinnalaislääkäri soitti minulle ja kertoi Lasasen joutuneen törkeän väkivallan kohteeksi sunnuntaiaamun ja tiistaiaamun välisenä aikana. Tutkimukset aloitettiin uudelleen. Tällä kertaa tiesimme, mitä oli tapahtunut, mutta etsimme vastauksia kysymyksiin: kuka ja miksi.

Kotkavuori piti tauon ja haukkasi palan karjalanpiirakasta. Nielaistuaan suupalansa hän jatkoi:

– Aluksi meillä oli varsin vähän johtolankoja. Yksi tärkeimmistä oli Lasasen muistikuva kahden vuorokauden pimeyden ajalta. Hän muisti hämärästi olleensa keinuvassa veneessä ja kuulleensa epäselvää puhetta. Toinen vihje oli pieni paperilappu, joka oli jätetty Lasasen yöpöydälle luultavasti samalla kertaa, kun hänet oli raahattu kotiin. Lappu tuoksui voimakkaasti ruusuhajuvedelle. Kolmas johtolanka olivat Lasasen vaatteet, joita rikoslaboratorio tutki tarkasti. No, näistä ei vielä saanut keitetyksi kokoon kovinkaan hyvää tarinaa. Korkeintaan sellaisen, että muusikkoystävänne oli ollut veneessä jonkun naisen kanssa ja kokenut sitten kovia. Tuommoinen tarina ei kuitenkaan paljoakaan auttanut, joten oli ryhdyttävä töihin. Pengoimme Lasasen taustan niin tarkkaan kuin pystyimme. Ja sieltä löytyi kaikenlaista mielenkiintoista. Toimiessaan täällä opettajana hän oli trokannut viinaa alaikäisille. Ei siitä tosin mitään virallista poliisikuulustelupöytäkirjaa löytynyt, mutta sain tavoitetuksi muutaman entisen luokkatoverinne, jotka kertoivat itse ostaneensa opettajalta punkkua ja jopa kirkastakin.

Raadin muut jäsenet vilkaisivat toisiaan.

– Mutta eivät rikkeet siihen loppuneet. Eräiden juhlien aikana Lasanen ja yksi tyttöoppilas oli löydetty lähes pimeästä kokoelmahuoneesta kahdestaan. Näyttöä mistään vakavammasta ei ollut, mutta huhut kiirivät ympäri kylää.

Poliisi kävi pumppaamassa itselleen kahvia termoskannusta.

– Kävi myös ilmi, että Lasanen oli kiinnostunut koripallosta, vaikka ei itse mikään hyvä pelaaja ollutkaan. Hän oli liittynyt koulun koripallojoukkueen huoltoporukkaan ja kulkenut pelaajien kanssa ympäri Keski-Suomea. Tavallisesti kilpailumatkat tehtiin vain päiväseltään, mutta yhdellä reissulla oli joukkue myös yöpynyt. Illan mittaan Lasanen oli nautiskellut "urheilujuomaa" ja yön pimeydessä oli sitten tapahtunut jotain. Mitä, siitä minulla ei ole varmaa tietoa. Kilpailumatkat loppuivat joka tapauksessa siihen.

Puhuja piti taidepaussin ja antoi kuulijoiden hieman sulatella kuulemaansa.

– Aloimme pikku hiljaa löytää useitakin vihjeitä kysymykseen: miksi? Mikään niistä ei kuitenkaan noussut selväksi ykköseksi. Seuraavaksi yritimme ratkaista yöpöydältä löytyneen viestin arvoitusta. Siinä oli nimittäin allekirjoituksena kaksi kirjainta: P ja K. Aluksi oletimme, että rikollinen tai paremminkin rikolliset halusivat tarkoituksella johtaa tutkimuksia harhaan, mutta päätimme kuitenkin tarkistaa kaikki PK:t, mitä löytäisimme. Ensiksi menimme läpi kaikki mahdolliset PK-nimikirjaimet. Oppilaista ei löytynyt, ihme kyllä, yhtään PK:ta, ei sen puoleen opettajistakaan. Yhdestä tytöstä kuulimme, jonka ensimmäinen etunimi alkoi P:llä ja toinen K:lla. Hän oli kuulemma ollut kovasti rakastunut musiikinopettajaansa. Oli jopa kirjoitellut hänelle kovasti, mutta ei ollut saanut vastarakkautta.

Komisario rykäisi ja jatkoi.

– Saimme myös selville, että koulun kokoelmahuoneesta Lasasen kanssa löytyneen tytön nykyisen miehen nimikirjaimet ovat PK. Soitimme miehelle, ja hän kertoi yhdessä vaimonsa kanssa, että vuosientakainen hurja huhu oli täysin aiheeton. Kokoelmahuoneessa käyminen oli liittynyt opettajan ja oppilaan juhlien aikana käymään keskusteluun majavan hännän pintamateriaalista. Kiistan ratkaisemiseksi oli käyty tarkistamassa, oliko koulun kokoelmissa olevan täytetyn majavan häntä karva- vai suomupeitteinen. Tarkistusmatkan ajankohta oli valitettavasti väärä, paikalle osui vääriä henkilöitä, ja näin huhu lähti liikkeelle.

Joku nauraa hörähti.

– Poliisi ei kylläkään tässä vaiheessa naureskellut, sillä jälleen oltiin umpikujassa. Onneksi olimme jo edenneet venetutkimuksissa melko pitkälle. Jatkoimme siis sitä reittiä. Erään silminnäkijän kertoman mukaan Lomahotellin laiturissa oli varhain sunnuntaiaamuna iso sinivalkoinen vene. Saimme selville että kyseisen värinen Bella-merkkinen vene oli ilmoitettu varastetuksi Isojärven pohjoisosasta. Se oli ollut kiinnitettynä erään kesämökin laituriin. Mökin eteläsuomalaiset omistajat olivat tulleet mökille myöhään lauantai-iltana ja havainneet Bellan olevan tiessään. Vene löytyi tiistaina hyvässä kunnossa ajelehtimassa Kirkkoselällä. Minkäänlaisia johtolankoja ei veneestä löytynyt, mutta hyvin mahdollista on, että venettä on käytetty rikoksen apuvälineenä.

– Anteeksi nyt, mutta mihin meitä tässä kaikessa tarvitaan? keskeytti Järvelä komisarion kertomuksen. – Toki on mielenkiintoista kuulla, millaista poliisin työ on, mutta minä sain puhelimessa sellaisen kuvan, että meiltä pyydetään apua asian selvittämisessä.

– Aivan, siitä todellakin on kysymys. Tulen siihen juuri, komisario selitti. – Pumpatkaa toki lisää kahvia. Ja karjalanpiirakoitakin näyttää olevan.

– Kyllä sitä on tullut päivän mittaan jo niin paljon juoduksikin, että taidan jättää väliin, Laine totesi ja hieraisi vatsaansa.

Kun halukkaat olivat ottaneet lisää, komisario jatkoi.

– Vielä yksi asia, ennen kuin tulen siihen, missä tarvitsen teidän apuanne. Lasaseen kohdistunut väkivalta on sitä luokkaa, että sen tekemiseen tarvitaan ammattinsa osaavan kirurgin apua.

– Hetkinen, keskeytti Ranta. – Mitä hänelle sitten oikein oli tehty?

Kotkavuori selosti lyhyesti ja painotti myös Lasasen toivomusta siitä, että juttua ei levitettäisi yleisen keskustelunaiheen tasolle.

– Ei voi olla totta! parahti Pirre ja valahti kalmankalpeaksi.

– Lasasta tutkinut hämeenlinnalaislääkäri oli ehdottoman varma siitä, että suomalaisten kirurgien ja hoitohenkilökunnan moraali on niin korkealla, että kukaan ei rupea tekemään sitä, mitä Lasaselle tehtiin. Ja vaikka yksittäinen kirurgi sortuisikin moiseen, ei toimenpidettä missään tapauksessa ole voitu tehdä suomalaisessa sairaalassa. No, eihän Lasasta millään ole kahden vuorokauden aikana pystytty kuljettamaan ulkomaillekaan ja vieläpä takaisinkin. Siispä, "jos Muhammed ei voi mennä vuoren luo, on vuoren tultava Muhammedin luo". En halua olla rasisti, enkä muukalaisvihaaja, mutta tulipahan sattumalta mieleeni tarkistaa tuossa lähellä sijaitsevan Käyrälän pakolaiskeskuksen henkilörekisteri. Ja kuinka ollakaan, sokeakin kana voi löytää jyvän. Käyrälässä oli ollut kirjoilla eräs venäläinen, jota muut asukit olivat kutsuneet nimellä "Tohtori", vaikka hänen papereissaan oli ollut ammattina jotain aivan muuta. "Tohtori" oli kuulemma lähtenyt tiehensä mitään ilmoittamatta joskus viikonlopun aikana. Samaan aikaan sieltä oli lähtenyt muutama muukin. Teoria alkoi kehittyä. Jostain syystä Lasanen oli huumattu, siepattu, kuljetettu veneellä jonnekin venäläisen lääkärin käsiteltäväksi ja lopulta viety kotiinsa. Mutta miksi? Mikä oli todellinen syy?

Komisario nyppi miettivän näköisenä viiksiään.

– Nyt tullaan siihen, missä tarvitsen teidän apuanne. Haluan nimittäin vielä palata tuohon Lasasen toimimiseen koripallojoukkueen huoltajana. Sain selville, että kyseisessä joukkueessa pelasivat mm. Järvelä, Laine ja Ranta. Nyt haluankin tietää paikan päällä olleilta, mitä Lasanen oikein puuhaili pelimatkoilla, ja ennen kaikkea hänen viimeiseksi jääneellä reissullaan. Siitä minulle ei ole kukaan vielä pystynyt kertomaan kuin oletuksia ja huhuja, joihin ei suinkaan voi luottaa.

– Minun henkilökohtaiset kokemukseni kyseiseltä matkalta on nopeasti kerrottu, Ranta aloitti. – Tuo pelimatka tapahtui kesälomalla, joskus kesäkuun alussa. Meidät oli majoitettu johonkin nuorisohotelliin tai asuntolaan. En tiedä tarkalleen, mikä se paikka oli. Minä olin kaikessa rauhassa nukkumassa, kun heräsin siihen, että joku oli tunkemassa minun sänkyyni. Käännyin katsomaan, kuka kehtaa häiritä keskellä yötä. Kun rauhanhäiritsijä näki kasvoni, hän sanoi: "Ai se onkin Janne, anteeksi." Tai jotain sellaista. Sitten hän lähti pois ja minä jatkoin nukkumistani. Häiritsijä oli Lasanen. Käsitin hänen erehtyneen huoneessa, sillä hänet oli majoitettu valmentajamme kanssa viereiseen huoneeseen. Harvoinkos sitä humalassa väärästä ovesta menee.

– Hän oli siis humalassa? komisario tarkensi.

– Niin minä ainakin oletin, sillä olin nähnyt hänen naukkailleen jotain taskumatistaan pitkin päivää.

– Entäs Järvelä?

– Täytyy sanoa, että minä muistan tuon pelireissun varsin hyvin. Pelit oli pelattu, mutta minä lähdin vielä pienelle lenkille. Kun tulin liikuntasalin suihkuhuoneeseen, olivat kaikki muut jo häipyneet. Riisuuduin ja menin suihkuun. Juuri, kun olin pannut shampoota hiuksiini, tunsin, kuinka jonkun kädet kietoutuivat ympärilleni ja alkoivat hyväillä minua. Mitään ajattelematta pyörähdin ympäri ja löin kopeloijaa niin kovaa kuin viisitoistavuotias vain pystyi. Kuului kolinaa ja kiroilua. Kun sain saippuat silmistäni, huomasin, että lattialla makasi Erssi. Vaivihkaa mies nousi ylös ja häipyi. Olin tapahtuneesta hiljaa, sillä opettajan lyöminen oli melkoinen rikos, vaikkakin oli jo kesäloma. Pelkäsin jonkin aikaa, että Erssi vie asian eteenpäin, mutta kun mitään ei kuulunut, rauhoituin. Ja vaikka olenkin aina ollut paha suustani, tästä en ole juurikaan kertonut aikaisemmin. Muistan, kuinka pitkään häpesin ja inhosin tapahtunutta.

– Eikä homofobiasi ole haihtunut vieläkään, Laine heitti väliin.

– Se on totta.

– Tarkoitatko sinä, Tumppi, että Erssi olisi homo? Pirre hämmästeli.

– Etkö sinä sitten sitä tiennyt?

– En todellakaan, nainen huokaisi. – Mutta mitenkäs se on mahdollista, että hän oli niin innokas tanssittamaan meitä tyttöjä silloin kouluaikana? Me luulimme, tai toivoimme, että hän oli pihkassa vähän itse kuhunkin.

– Kaihan sitä nyt homotkin voivat pitää tanssimisesta, vaikka eivät tytöistä pidäkään, Järvelä selitti.

– Mutta vielä minä haluan kuulla yhden silminnäkijälausunnon koripallomatkasta. Laine, mitä sinä näit tai koit?

– Suoraan sanoen en yhtään mitään. Nukuin Jannen kanssa samassa huoneessa enkä edes herännyt siihen, että joku kävi häiritsemässä hänen untaan.

– Niinpäs nukuttiinkin samassa huoneessa, Rantakin muisti. – Aluksi minun piti nukkua ikkunan vieressä, mutta kun sinä vaadit että ikkunan on oltava auki, vaihdoimme illalla paikkoja.

– Ikkuna auki nukkuminen kesäisin kuului urheilijan karaisuohjelmaan talvisen avantouinnin lisäksi, Laine tarkensi.

– Ja minä inhosin kylmää ja vetoa ja inhoan edelleenkin, Ranta totesi.

Kotkavuori kirjoitti hajamielisen näköisenä muistikirjaansa.

– Kiitos teille. Tulipahan nyt ainakin varmistetuksi yksi asia, mutta tulipahan myös uusi kysymys mieleen. Jospa Lasanen ei erehtynytkään, mutta vuoteessa olikin väärä henkilö. Jospa hänellä olikin asiaa Laineelle, jonka piti alkuperäisten suunnitelmien mukaan nukkua oven suussa. Oli miten oli. Nyt minä haluan joka tapauksessa poiketa normaaleista rutiineistani ja puhua teille ihan suoraan. Voi olla, että tämä on virhe, mutta olkoon sitten.

Kaikki terästäytyivät kuuntelemaan.

– Minun täytyy rehellisesti sanoa, että olen alusta lähtien epäillyt teidän olevan Lasasen katoamisen takana. Eikä tuo epäilys ole vieläkään kokonaan haihtunut. Uskon, että olette puhuneet minulle totta, mutta luulen, että olette myös jättäneet jotain kertomatta. Mutta ennen kuin jatkan, haluan tehdä yhden kysymyksen. Mitä herroilla oli päällä luokkakokouksessa?

– Punainen poolo ja valkoiset housut, kajauttivat miehet yhdestä suusta.

– Anteeksi, mutta mitäs kuorolausuntaa tuo oli? komisario hämmästeli. – Oliko tuo jokin etukäteen sovittu juttu?

– Meidän koripallojoukkueellamme oli silloin joskus tapana pukeutua punaiseen poolopaitaan ja valkoisiin housuihin, kun lähdimme juhliin tai pelimatkoille. Olimme kopioineet tavan jostain amerikkalaisesta elokuvasta. Kun luokkakokousta ruvettiin järjestelemään, sovimme kavereiden kanssa puhelimessa, että "punainen poolo ja valkoiset housut" on ainoa oikea ja tilanteeseen sopiva asu, selitti Järvelä.

– Jaahas. Tuo selitys olikin tarpeen. Noh, mennäänpäs eteenpäin. Mainitsin aikaisemmin, että meillä on silminnäkijä sille tapaukselle, kun Lasasta kiikutettiin hotellilta veneeseen. Kiikutettiin on nimenomaan oikea sana, sillä hänellä ei kuulemma paljoa jalat maahan osuneet, kun kaksi kaveria kantoi häntä pitkin rantapolkua. Silminnäkijä luuli miehen olevan niin tolkuttomasti juovuksissa, että sen takia talutusapu oli tarpeen, mutta minä uskon hänen nauttineen tyrmäystippoja tai vanhaa kunnon kloroforminenäliinaa. Tämä silminnäkijä kuvaili minulle myös kolmikon ulkonäköä. Hän kertoi, että keskellä oli pienehkö tummiin pukeutunut mies, kun taas hänen saattajansa olivat isompia, vaaleisiin pukeutuneita. Rehellisesti sanoen, jossain vaiheessa kävi mielessäni, että kaksi teistä olisi ollut saattamassa vanhaa opettajaanne pikku purjehdukselle. En usko teidän kuitenkaan tehneen sitä. Vaikka olisittekin jollain tavalla sotkeutuneet tähän jupakkaan, ette te olisi olleet niin tyhmiä, että olisitte ottaneet noin suuren kiinnijäämisriskin. Siispä oletan, että kukaan teistä ei ole fyysisesti ollut mukana koko tapauksessa.

Kotkavuori oli näkevinään aavistuksenomaisen helpottuneisuuden värähdyksen joidenkin kuuntelijoidensa ilmeissä.

– Ajattelin heittää joitakin ajatuksia, jotka voivat pitää paikkansa tai voivat osua harhaankin. Niitä kun en pysty ainakaan vielä todistamaan. Oletetaanpa, että on olemassa koripallojoukkue, jonka huoltaja pyrkii käyttämään hyväkseen pelaajia omien mieltymystensä tyydyttämisessä. Oletetaan edelleen, että hän onnistuukin pyrkimyksissään jonkun tai joidenkin kohdalla jollain keinolla, esimerkiksi uhkailulla, lahjonnalla tai jollain muulla tavalla. Kun joku pelaajista uskaltaa tai kehtaa puhua asiasta toisille, hän huomaa, ettei olekaan yksin. Porukalla päätetään kostaa. Aika kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Vuosien mittaan jonkun päässä syntyy idea palkata joku ulkopuolinen tekemään likainen työ. On vain odotettava sopivaa tilaisuutta. Kun sitten luokkakokous ilmoitetaan pidettäväksi, syntyy oikea toiminnan hetki kuin itsestään. Joidenkin, minulle vielä epäselvien kanavien kautta päätetään järjestää luokkakokouksen tietämiin venäläisille "asiantuntijoille" pieni ulkomaankeikka. Tarvittavat matkustusasiakirjat ja palkkiot hoituvat sopivalla rahasummalla ja niin pyörät lähtevät pyörimään. Sivumennen sanoen, sitä minä kyllä ihmettelen, miten tavallisilla pulliaisilla on varaa sijoittaa tuommoinen rahasumma moiseen puuhaan. En nimittäin usko, että venäläiset ihan ilmaiseksi ja hyvän hyvyyttään temppuaan tekivät. Kun kaikki on ohi, tekijät häipyvät kuin tuhka tuuleen jälkiä jättämättä. Tai jää sentään yksi jälki: pieni paperilappunen, jossa ovat nuo salaperäiset kirjaimet PK, joiden merkitystä en ole pystynyt selvittämään. Se taisi olla sittenkin pelkkää hämäystä koko viesti.

– Mitä muuta siinä lapussa oli kuin vain nuo kaksi kirjainta, Ranta kysyi.

– Hetkinen, komisario sanoi selaten mustaa muistikirjaansa. Tarkalleen ottaen koko teksti kuului:

"Kiitos viimeisestä. Olipahan kokemus!!! PK." Täytyy sanoa, että koko viesti on minulle täysin käsittämätön.

– Tuolla tavallahan kiitetään jälkeen päin isäntäväkeä, kun on käyty kylässä ja sitten tavataan esimerkiksi kaupassa, Lissu pohti. – Eikös sitä joskus ennen muinoin oikein lähetetty kiitoskortteja hyvän kestityksen jälkeen; varsinkin, jos kyläpaikka oli niin kaukana, että henkilökohtainen kiittäminen ei ollut mahdollista.

– Mutta miksi Erssiä olisi kiitetty? Pirre ihmetteli.

– Ehkä kiitos on pelkkää piruilua. Voi tietysti olla myös niin, että tekijä kiittää saamastaan tilaisuudesta selvittää tilit uhrin kanssa. Kuten äsken teoretisoin, kosto oli odottanut kauan. Ja ehkä on myös niin, että kostaja oli joskus kokenut saaneensa Lasaselta jonkin hyvin ikävän "lahjan" tai kokemuksen ja vastasi nyt samalla mitalla, ja ehkä hieman suuremmallakin, jatkoi Kotkavuori pohdintaa. – Ja kenties tuo sana "viimeinen" vihjaa myös todellakin johonkin lopulliseen, viimeiseen, mikä tässä tapauksessa osuukin varsin oikeaan.

– Mutta mitä tarkoittaa tuo viestin toinen lause? Pirre pohti.

– Onhan se varmaankin melkoinen kokemus junailla noin kiero temppu ilman kiinnijäämisriskiä ja näin kokea jonkinlaista sairasta onnistumisen iloa, Ranta tuumaili.

– Niinpä tosiaankin. Minähän sanoin, että yhdessä me pystymme löytämään puuttuvia palapelin paloja, Kotkavuori totesi tyytyväisenä. – Vielä on kuitenkin paloja hukassa. Mitä tarkoittavat P ja K?

– Sanoitko P ja K? Ranta kysäisi.

– Kyllä.

– Minä olen koko ajan luullut, että on kyse kirjainparista PK.

– Niin minäkin sen olen mieltänyt, mutta voihan todellakin olla, että allekirjoittajina onkin kaksi henkilöä, joista toisen nimi alkaa P:llä ja toisen K:lla. Siinäpä sitä sitten onkin urakkaa: tarkistaa kaikki asiaan liittyvät ihmiset, joiden etu- tai sukunimi alkaa P:llä tai K:lla, Kotkavuori huokaisi.

– Ja kaipa siihen on lisättävä vielä lempinimetkin, naurahti Lissu.

– Se ehkä on jo liikaa vaadittu, komisario toppuutteli.

– En nyt sanoisi noinkaan. Onhan niitä hyviä lempinimiäkin, joihin nuo kirjaimet sopivat, Pirre heitti väliin.

– Kuten esimerkiksi?

– Kuten esimerkiksi Pulardi ja Kapuuni, jatkoi Pirre katsoen sinisillä silmillään kylmästi Järvelää ja Lainetta.

– Onpa outoja nimiä, komisario totesi kirjoittaessaan ne muistikirjaansa. – Mitähän ne tarkoittavat ja keiden lempinimiä ne ovat?

– Voisin tietysti pistää vahingon kiertämään ja sanoa sinulle samoin kuin minulle sanottiin eilen. Tämä herra Järvelä nimittäin usutti minut tietosanakirjojen pariin selaamaan vastausta. Ja minä menin ja minä selasin ja minä löysin, Pirre totesi rauhallisesti.

– Ehkä minun onkin sitten viisainta lähteä tästä niiden tietosanakirjojen pariin.

Komisario siemaisi kahvikuppinsa tyhjäksi ja alkoi kerätä papereitaan.

– Ei sinun tarvitse lähteä. Kyllä me voimme selittää noiden nimien merkityksen. Kapuuni on suomeksi salvukukko ja pulardi on ranskalainen nimitys vastaavanlaiselle syöttökananpojalle. Minun käsittääkseni ne ovat jonkinlaisia broilereita, Pirre selitti.

– No, täytyy sanoa, että aika merkillisiä lempinimiä, komisario totesi. – Voisitko kuitenkin hieman tarkentaa, mitä oikein ajat takaa? Suoraan sanoen en tajua yhtään mitään.

Pirre oli hetken hiljaa, katseli ympärillään olevia entisiä luokkatovereitaan ja huokaisi raskaasti. Ravintolasalista kantautui päällimmäisenä voimakas basson jytke. Naistentanssit olivat päässeet hyvään vauhtiin.

– Puhu, yllytti Lissu.

– Olipa kerran, kauan sitten, kaksi kaverusta, joilla oli tapana keksiä toisilleen mitä omituisimpia lempinimiä tai oikeastaan pikemminkin leikkimielisiä haukkumanimiä. Leikin vitsinä oli vielä se, että nimien piti olla aivan oikeita, jollain tavoin halventavia, mutta niin vähän käytettyjä, että nimittelyn kohteen ja tietysti myös ympärillä olevan yleisön eli meidän luokkakavereiden oli nähtävä vaivaa ymmärtääkseen sanan merkityksen. Minä en ollut kovinkaan innokas opettelemaan näitä suomen kielen ihmeellisyyksiä, enkä ollut yhtään kiinnostunut koko touhusta. Eilen jouduin kuitenkin paneutumaan hetkeksi leikin ytimeen.

– Varsin erikoinen leikki, Kotkavuori keskeytti. – Mutta kyllä niitä koulupojilla on erikoisempiakin.

– Varmasti on, mutta tämä leikki tuo yhden puuttuvan osasen palapeliisi, Pirre totesi.

Järvelä rykäisi.

– Kun nyt ilmiselvästi näyttää siltä, että tässä vihjaillaan, että minulla ja Pekalla olisi jotain tekemistä Erssin tapauksen kanssa, haluan sanoa, että kaikki on tämän meidän komisariomme mielikuvituksen tuotetta. Niin ja osittain myös Pirren. Täytyy kyllä myöntää, että on sinussa, Kotkavuori, ainesta. Ei kylläkään vakavasti otettavaksi poliisiksi, mutta kylläkin dekkarikirjailijaksi, uudeksi Matti Yrjänä Joensuuksi tai Mauri Sariolaksi, Järvelä tölväisi hieman pilkallinen hymynkare huulillaan.

– Sinäkö siis väität, että olettamukseni on täysin satua? komisario kysyi.

– Kyllä. Mitä mieltä Pekka on?

– Tasan tarkkaan samaa mieltä. Ja sinua, Pirre, minä ihmettelen. Sinäkin, vanha kaveri, olet syyttämässä meitä entisen ihastuksesi kohteen välillisestä pahoinpitelystä. Minun mielestäni tämä on vähän liian paksua. Suoraan sanoen minua alkaa hatuttaa koko juttu, tuhahti Laine selvästi kiihtyneenä.

Ilmapiiri oli muuttunut uhkaavan sähköiseksi. Ryhmä oli jakautunut kolmia. Pirre tuki ilmiselvästi Kotkavuoren teoriaa, Järvelä ja Laine vastustivat ja Lissu ja Ranta eivät oikein tienneet, mihin uskoa.

– Kuules Kotkavuori, me tulimme tänne hyvän hyvyyttämme auttamaan omalta osaltamme tämän jutun selvittämisessä, ja sinä kaadatkin koko roskan meidän niskaamme. Minä en oikein pidä tästä. Ja sitä paitsi sinä olet heittänyt meitä kohti niin raskaita syytöksiä ilman alkeellisimpiakaan todisteita, että kyse alkaa olla kunnianloukkauksesta. Me voisimme Laineen kanssa haastaa sinut oikeuteen maineemme sotkemisesta ja meidän sekoittamisesta ilman minkäänlaista näyttöä näin rumaan juttuun, Järvelä vuodatti harmistuneena.

– Otetaanpas nyt aivan rauhallisesti. Ensinnäkään minä en ole solvannut teitä julkisesti. Olen vain kertonut teille luottamuksellisesti erään teorian. En varmasti tule esittämään sitä missään muualla, mikäli minulla ei ole todisteita asian paikkansapitävyydestä. Enkä sitä paitsi ole nimennyt ketään epäiltyjen listalle, koska minulla ei ole minkäänlaisia todisteita. Nimet itse asiassa mainitsit sinä itse. Nuo puheet oikeuteen haastamisesta voit kyllä unohtaa. Jos tässä joku oikeuteen haastetaan, niin usko huviksesi, että silloin sinä et kyllä ole haastajana, komisario jyrähteli.

– Uhkailetko sinä?

– En uhkaile, mutta varoitan turhasta uhoamisesta.

– Anteeksi nyt vain, komisario, mutta kyllä minustakin tuo teoria tuntuu aika ihmeelliseltä. Mikä voisi olla niin paha asia, että se johtaisi vielä kahden vuosikymmenen jälkeen näin kammottavaan tekoon? Ja eikös se nyt ole myös sillä lailla, että aika parantaa haavat, Lissu sanoi. – Kyllä minä hakisin syyllistä lähempää, siis ajallisesti nimittäin.

– Syytä en vielä todellakaan varmuudella tiedä, mutta sen tiedän, että kostonhalu on yllättävän sitkeä rikkaruoho. Ei tämä olisi ensimmäinen kerta, kun se eläisi vuosikymmenten yli, Kotkavuori selitti.

– Kyllä minäkin vaan ihmettelen, kuinka ihminen pystyisi elämään noin kauan tuollaisen negatiivisen tunteen kanssa. Luulisi siinä koko ihmisen myrkyttyvän, Ranta pohti päätään raapien. – Minä en kyllä oikein jaksa uskoa noihin vihjailuihin ja syytöksiin. Eikä meistä varmastikaan kukaan ole niin katkera, että voisi olla tuon teon takana. Näkeehän se jo naamastakin. Tavallisia ja normaalisti käyttäytyviä ihmisiähän me olemme.

– Kuulkaas, kun meidän hengenmies puolustaa sorrettuja ja syyttömästi vainottuja, Järvelä tokaisi selvästi mielissään Rannan kannanotosta.

– Janne se jaksaa uskoa ihmisistä vain hyvää, Pirre hymähti.

Komisario Kotkavuori nousi seisomaan, otti paperinsa ja salkkunsa ja valmistautui poistumaan kabinetista.

– Minä lähden tästä välillä kotiin. Jos jollain on jotain kerrottavaa, minut löytää näistä numeroista, Kotkavuori sanoi ja antoi jokaiselle käyntikorttinsa. – Hyvää illanjatkoa teille kaikille.

Komisario poistui kabinetista ja jätti jälkeensä hetken hiljaisuuden. Sen katkaisi Rannan hiljaa lausuma sitaatti:

– Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla...Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa...

– Raamattuako taas?

– Sitäpä sitä.

20. LUKU

Poliisilaitoksen kahvihuoneessa leijaili ässettyneen kahvin pistävä haju. Yövuorolaiset olivat aamun tunteina keittäneet pannullisen, mutta olivat jaksaneet juoda vain puolet. Loppu oli jäänyt pannuun ja paistunut pikku hiljaa vahvaksi ruskeaksi mönjäksi.

Kotkavuoren kahvihammasta pakotti, kuten aina tähän aikaan aamupäivästä. Toivorikkaana hän nykäisi kahvihuoneen oven auki.

– No tietysti! hän ärähti puoliääneen mutisten. – Tässä talossa ei kukaan koskaan tee mitään. Ainakaan aamupäiväkahvin suhteen.

Viiksiinsä tuhisten komisario otti keittimen, kaatoi myrkyt viemäriin ja latasi pannun uudelleen. Sitten hän meni ja avasi ikkunan päästääkseen käryt pihalle.

Virastotalon takana kasvoi koivikko, joka oli juuri nyt kauneimmillaan. Alkukesän herkkä vihreys hiveli Kotkavuoren silmiä. Peippokoiraat kilpailivat laulutaidossa korkealla koivujen huojuvilla yläoksilla.

– Eivät näy peipot enää olevan nimensä veroisia, komisario ajatteli muistaessaan kouluaikana biologian opettajan kertoneen linnun latinankielisen nimen merkitsevän poikamiestä. Peipot kun tulevat etelästä keväällä "poikaporukalla" viettämään lauluntäyteistä pariviikkoista ennen naaraiden tuloa. Nyt olivat poikamiespäivät auttamatta ohi, arki edessä ja pesintä täydessä käynnissä.

Kotkavuori kääntyi pois ikkunasta ja istahti sohvalle odottelemaan kahvin valmistumista. Joku oli heittänyt pöydälle uusimman Iltalehden. Ajankulukseen komisario otti lehden ja alkoi selata sitä. "Veikko Sorsaoja puhuu suunsa puhtaaksi" julisti lehti etusivullaan. "Viime vuoden juhannuskisoissa Isojärvellä 100 metrin SE:n juossut ja sen jälkeen dopingista kärähtänyt Sorsaoja kertoo avoimesti suomalaisen yleisurheilun kiellettyjen aineiden kaupasta."

Luettuaan koko artikkelin Kotkavuori harppoi päivystyshuoneeseen, jossa nuorempi konstaapeli Lehti istui puhelimien ja monitorien keskellä.

– Sinähän olet urheilumiehiä, komisario aloitti.

– Jonkin verran.

– Etkös sinä ollut mukana viimevuotisten juhannuskisojen järjestelyporukassa?

– Olenhan minä juhannuskisoja ollut rakentamassa viitisen vuotta. Mitä sinä sillä tiedolla teet?

– Tunnetkos sinä tämän tapauksen? Kotkavuori kysyi iskien lehden päivystyspöydälle.

– Kyllä vain. Itse asiassa ostin äsken tuon lehden ihan tämän jutun takia.

– Eikö sinulla ole ollenkaan hajuaistia?

– Häh?

– Sitä vaan, että kahvihuoneessa haisi varmasti aika pahalle, kun toit tuon lehden sinne. Olisit voinut edes sammuttaa.

– Sammuttaa minkä?

– No sen kahvinkeittimen.

– En minä mitään huomannut. Eikös kahvihuoneessa haise aina pahalle?

– Olivat yövuoron pojat jättäneet taas kahvin paistumaan.

– Mitä sinä tästä dopingista? Lehti palasi asiaan.

– Tiedätkö sinä siitä enemmän kuin tämä lehti kertoo?

– En juurikaan, mutta kisojen lääkäri on ollut mukana koko selvittelyn ajan. Häneltä sinä saisit varmaankin tarkempaa tietoa.

– Tuskinpa vain.

– Mitenkä niin? Hän, jos kuka, tietää Sorsaojan tapauksesta, Lehti vakuutteli.

– Ne lääkärit kun ovat niin tarkkoja siitä vaitiolovelvollisuudestaan, Kotkavuori jupisi.

– Minä kyllä luulen, että tämä on jo sen verran julkinen juttu, että Rantalainen kyllä puhuu.

– Onkos tämä kyseinen lääkäri se terveyskeskuksen Timo Rantalainen?

– Justiinsa sama mies. Tunnetko sinä hänet?

– Kerran kävin hänen vastaanotollaan ja hänen poninhäntänsä jäi kyllä mieleen, komisario muisteli.

– Ei ole lekuria karvoihin katsomista. Pitkästä tukastaan huolimatta hän on varsin pätevä ja pidetty lääkäri, Lehti selosti.

– En minä sitä varsinaisesti epäilekään. Oudon näköinen ilmestys hän joka tapauksessa on. Täytyy kuitenkin mennä poikkeamaan hänen juttusillaan.

Komisario jätti päivystäjän hommiinsa ja lähti nauttimaan kauan kaipaamaansa kahvikupillista. Lähtiessään hän sieppasi Iltalehden mukaansa.

Puolen tunnin kuluttua Kotkavuori istui tuliterän terveyskeskuksen vastaanottohuoneessa. Komisario muisti paikallislehdessä käydyn voimakkaan ajatustenvaihdon siitä, tarvittiinko näin pienessä kunnassa näin suurta ja ennen kaikkea kallista terveyskeskusta. Vastustusta oli suunnitteluvaiheessa ollut melkoisesti, mutta demarit olivat painaneet voimakkaasti päälle ja saaneet kuin saaneetkin tahtonsa läpi. Terveyskeskus oli rakennettu ja nyt kansa tuntui varsin tyytyväiseltä. Toki äyrin hintaa oli jouduttu nostamaan, mutta nyt senkin aiheuttama närä oli jo nielty. Suomalaiset ovat nöyrää kansaa.

– Onhan tämä hienoa, että nykyään on kaikki terveyspalvelut saman katon alla. Varsinkin autottoman oli ennen melko hankala kulkea lääkärin vastaanoton, laboratorion ja apteekin väliä, komisario aloitti keskustelun.

– Kyllä, kyllä. Toki tämä palvelee ennen kaikkea asiakkaita, mutta kyllä myös meidän on paljon helpompi työskennellä, kun kaikki on lähellä, terveyskeskuslääkäri Rantalainen totesi.

– Niinpä niin, totesi komisario ja kaivoi muistikirjansa esille. – Mutta oli minulla oikein asiaakin.

– Siitä dopingista, kuulemma.

– Siitäpä siitä. Sinä olet kuulemma viime juhannuskisojen lääkäri ja olet tapaus Sorsaojan asiantuntija.

– Asiantuntija ja asiantuntija. Joka tapauksessa kyllä minä siitä jotain tiedän, ja itse asiassa aika paljonkin.

– Voitko sinä puhua siitä minulle vai onko tapaus vaitiolovelvollisuuden piirissä? komisario tiedusteli.

– Voin puhua, etenkin kun kyseessä on viranomainen, jolla myös on vaitiolovelvollisuus. Mutta ennen kuin jatkamme, haluaisin kysyä, miksi virkavalta on lähes vuoden jälkeen kiinnostunut tapauksesta?

– Kokoan erään rikoksen palapeliä, josta puuttuu vielä melkoinen joukko osia. Tämän päivän Iltalehdessä kerrottiin Sorsaojasta ja luvattiin paljastaa totuus suomalaisen urheilun doping-puuhista. Artikkeli ei arvatenkaan sisältänyt oikeastaan muuta kuin houkuttelevan otsikon, niin kuin iltapäivälehdillä on tapana. Siitä sain kuitenkin idean tutustua tapaukseen. Toivon, että tätä kautta pääsisin jälleen yhden palasen jäljille.

– Tuo riittää minulle. Mitä sinä haluaisit tietää? Meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Minulle on tulossa varttitunnin päästä potilas.

– Luulisin, että vartti riittää minulle. Ja jos ei riitä, niin jatketaan toiste. Mutta mennäänpä asiaan. Minulla olisi muutama kysymys, joihin etsin vastausta. Ensinnäkin, minkä tasoisesta lääkeaineiden väärinkäytöstä oli Sorsaojan tapauksessa kyse?

– Hän käytti lihasvoimaa lisääviä, ruiskeena otettavia hormonivalmisteita, ei siis mitään astmasuihkeita tai muita kevyemmän luokan hapenottokyvyn parantajia.

– Selvä. Onko näitä aineita saatavilla Suomessa?

– Kyllä. Hän oli nimenomaan hankkinut ne kotimaassa, ei esimerkiksi korkean paikan leirin yhteydessä ulkomailla.

– Entä olivatko aineet kotimaista valmistetta?

– Eivät suinkaan. Ne olivat kotoisin Venäjältä, jossa niiden käytöllä urheilussa on vuosikymmenten perinteet.

– Kertoiko Sorsaoja, kuinka hän oli hankkinut aineet?

– Hän sanoi saaneensa ne joltain suomalaiselta välittäjältä.

– Kertoiko hän välittäjän nimen?

– Ei kertonut. Sanoi vain, että samaa välittäjää ovat käyttäneet hänen lisäkseen monet muutkin suomalaiset huippu-urheilijat.

– Onko sinulla minkäänlaista kuvaa siitä, kuka tuo välittäjä saattaisi olla?

Rantalainen nojautui taaksepäin työtuolissa, laittoi kädet ristiin niskan taakse ja oikaisi jalkansa ennen kuin vastasi.

– Takavuosina doping-kauppaa harjoittivat urheilulääkärit ja valmentajat, mutta he ovat varmasti vetäytyneet pois kuvioista, koska asioita on ruvettu puimaan liikaa julkisuudessa. Käsitykseni on, että hormonikauppaa hoitavat tällä hetkellä yksityisyrittäjät, joilla on kytkentöjä ja suhteita venäläisiin myyjiin, salakuljettajiin ja aineita haluaviin urheilijoihin.

– Tämä selvitti jo paljon, komisario totesi kelloa vilkaistessaan. – Eikä aikaa kulunut kuin muutama minuutti. Minä poistun omille teilleni ja jätän sinut rauhaan. Saanko kuitenkin soittaa, jos tarvitsen lisätietoja?

– Kaikin mokomin. Toivottavasti tästä oli apua palapelisi kokoamisessa.

– Luulenpa hyvinkin, että oli.

21. LUKU

Isojärven urheilukenttä oli rakennettu kolmen tien risteykseen, lähes keskelle kylää. Joskus aikoja sitten oli paikalla ollut hiekkakuoppa, josta moni rakennustyömaa oli hakenut soransa. 70-luvun lopulla monttu oli maisemoitu ja samalla oli paikalle rakennettu amfiteatterimainen urheilukeskus. Tavalliseksi maalaisurheilukentäksi se oli varsin korkeatasoinen ja hyvässä kunnossa. Kumiasvaltilla oli kevyt juosta ja kisoja oli hyvä seurata joko nurmirinteillä tai katetussa katsomossa, jonne ei aurinko porottanut eikä sade piiskannut. Joka juhannus kentällä järjestettiin suuret yleisurheilukisat, jonne haalittiin paitsi kotimaisia kauden kärkinimiä myös ulkolaisia huippuja. Monelle urheilun ystävälle oli tullut tavaksi aloittaa jussinvietto juhannuskisoja seuraten. Viime vuosina oli urheiluinnostus jostain syystä laantunut. Liekö syynä suomalaisten heikko kansainvälinen menestys vai muiden kiinnostuksen kohteiden lisääntyminen. Joka tapauksessa juhannuskisojen talous alkoi olla vaikeuksissa. Kun vielä samaan aikaan järjestettiin muuallakin Suomessa kovatasoisia kilpailuja, oltiin Isojärvellä vakavan paikan edessä. Mikäli ei ihmettä tapahtuisi, olisivat seuraavat juhannuskisat seutukunnan viimeiset.

Komisario Kalevi Kotkavuori ei pohtinut juhannuskisojen tulevaisuutta istuessaan A-katsomossa seuraamassa hieman toisella kymmenellä olevien urheilijanalkujen viestijuoksuharjoittelua. Itse asiassa hän ei ollut tullut ollenkaan urheilun takia kentälle, mutta odotellessaan juttukumppaniensa saapumista hän oli syventynyt urheilukoululaisten puuhailuun. Tunnollisesti hioivat nuoret valmentajan ohjeen mukaan tekniikkaansa ja toistivat lukemattomia kertoja viestikapulan siirron kädestä toiseen ja edelleen kanssakilpailijalle.

Kotkavuori havahtui kuullessaan askeleita.

– Jaahas, sieltähän te saavuttekin, komisario kääntyi katsomaan tulijoita. – Minä tässä katselin näiden nuorten ja varsin lupaavalta vaikuttavien urheilijoiden sinnikästä harjoittelua. Jos into ja kärsivällisyys säilyvät, nousee tuosta porukasta varmasti kovatasoinen nelikko suomalaisille ja miksei muillekin kilpakentille. Olisihan se mahtavaa, kun parin olympiadin kuluttua oman kylän kasvatit edustaisivat maata kansainvälisissä kisoissa.

– Eivät siinä pelkästään into ja kärsivällisyys auta. Kyllä siinä tarvitaan paljon muutakin ennen kuin tuloksia syntyy, Pekka Laine totesi ykskantaan.

– Niinpä niin. Sinähän se puhut kokemuksen syvällä rintaäänellä. Olit kuulemma lupaava juoksija joskus takavuosina.

– Miten sen nyt ottaa. Se vaihe meni hyvin, kun into ja kärsivällisyys riittivät tulosten tekemiseen, mutta kun vaadittiin muutakin, silloin minä putosin kelkasta.

– Mitä muuta sinä olisit sitten tarvinnut?

– Lisää lahjoja ja lihaksia.

– Lahjoista en tiedä, mutta lihaksia sai kuulemma 70-luvulla melko helposti ja nopeasti. Näin ainakin Äänekosken Pikkujättiläinen eli Kinnusen Jorma jossain kirjassa kertoi. Pilleriä naamaan ja muskelit kasvoivat kohisten, komisario totesi.

– Kyllähän minäkin niistä aineista kavereilta kuulin, mutta olin sen verran kirkasotsainen urheilija, etten lähtenyt kepulikonsteilla yrittämään. Hormonien käyttöhän julistettiin pannaan juuri minun aktiivivuosieni alussa.

– Mitä mieltä nykyään olet dopingista?

– Ei minun kantani ole miksikään muuttunut. Reilu peli se olla pitää. Oli ihan oikein, että Edwin Mosekselle kävi niin kuin kävi.

– Mitä mieltä olet rangaistuksista? Määräaikainen vai elinikäinen kilpailukielto?

– Joko riittävän pitkä määräaikainen tai elinikäinen. Molemmissa on sama lopputulos. Viiden vuoden määräaikainen on periaatteessa elinikäinen. Kukaan ei niin monen vuoden tauon jälkeen enää nouse huipulle.

– Kenen on syy, kun joka vuosi niin moni urheilija kärähtää kiellettyjen aineiden käytöstä?

– Kyllähän se tietysti pääasiassa on urheilijan itsensä syy, mutta kyllä julkinen sana ja suuri yleisö ajavat urheilijan melkoiseen kurimukseen. Jos menestyt, olet hyvä tyyppi, jos et menesty, et ole mitään. Ja jokainenhan meistä haluaisi olla hyväksytty. Jos hyväksytyksi tuleminen riippuu jostain suorituksesta, ja suoritus ei ota onnistuakseen, niin siinä tilanteessa tartutaan helposti pilleripurkkiin tai ruiskuun.

– Mutta eihän se voi olla noin helppoa. Eihän niitä hormonipurkkeja valintamyymälässä myydä eivätkä lääkärit kovinkaan hevillä reseptejä kirjoittele, penäsi Kotkavuori.

– Kyllä sinä poliisimiehenä tiedät, että kaikkea on saatavilla, jos vain tietää, keneltä kysyä, Laine totesi.

– Niinpä niin. "Kun järvellä tuulee idästä, niin laineet ajavat rantaan kaikenlaisia tavaroita."

– Mikäs kuva-arvoitus tuo oli, kysyi tähän asti vaiti ollut Järvelä.

– Minä jo kerkisin ihmetellä, mitä miehen ajatuksissa liikkuu, kun noin tuppisuuna istut, Kotkavuori jatkoi. – Ei tuo äskeinen mikään kuva-arvoitus ollut. Kuulin tänään puhelimessa, että se on lentävä lause määrätynlaisissa urheilupiireissä.

– Ja mitähän se mahtaa tarkoittaa? Järvelä kysyi hölmön näköisenä.

– Minäpä kerron teille. Vähän vajaa vuosi sitten tehtiin tämän urheilukentän historiaa. Juhannuskisoissa juostiin uusi 100 m:n Suomen ennätys. Kaikki olivat haltioissaan. Kisojen järjestäjät olivat innoissaan. Todistihan huipputulos sen, että Isojärvellä on rata, joka ei ole mikä tahansa hiilimurskapolku, vaan ennätyskelpoinen kumiasvaltti tai mitä materiaalia tuo nyt onkaan. Innoissaan olivat myös urheilujohtajat. Joko nyt aukesi suomalaiselle pikajuoksulle uoma kohti kansainvälistä huippua? Ja vähiten ei varmasti ollut iloinen ennätyksen tekijä Veikko Sorsaoja, joka komeetan tavoin oli noussut tuntemattomasta takametsien miehestä urheilun eliittijoukkoon. Mutta sitten tulivat doping-miehet, jotka veivät paitsi tilkan Veikon virtsaa myös hänen ennätyksensä. Näyte paljasti, että Sorsaojan elimistössä oli liikaa vääriä hormoneja.

Iloisesti meluava nuorisojoukko juoksi radalta pukusuojiin. Hälinän vaimennuttua Kotkavuori jatkoi:

– Keskustelin tänään puhelimessa Veikko Sorsaojan kanssa ja kysyin suoraan, mistä hän oli hormonit saanut.

– Kertoiko hän? Laine kysyi.

Kotkavuoren kännykkä hälytti. Komisario meni sivummalle vastaamaan. Järvelä ja Laine istuskelivat hiljaa puhelun ajan ja katselivat, kuinka kaksi haarapääskyä koukki katsomon kattoristikoiden välissä etsien sopivaa pesäpaikkaa. Jäljistä päätellen oli korkealla katon rajassa asustellut pääskysiä edellisinäkin kesinä.

Kotkavuori sulki puhelimen ja palasi miesten luo.

– Anteeksi keskeytys. Kännykkä on monesti mainio väline, mutta joskus se sattuu soimaan kiusalliseen aikaan. Niin, mihinkäs minä jäinkään?

– Kertoiko Sorsaoja?

– Kyllä kertoi. Ja siksi minä olen kutsunut teidät tähän viimeiseen epäviralliseen palaveriin.

– Lopultakin nämä loppuvat, Järvelä ärähti.

– Huomasit kai, että sanoin: viimeiseen epäviralliseen. Tästä lähtien nimittäin kaikista keskusteluista tehdään virallinen paperi.

– Mitä!? älähti Laine.

– Minä voisin nyt jatkaa sitä teoretisointia, jota harrastin Lomahotellin kabinetissa viimeksi tavatessamme.

– Satuilusi eivät kylläkään enää kiinnosta, joten voit jättää kertomatta, Järvelä esteli.

– Kysymys ei todellakaan ole satuilusta, jatkoi Kotkavuori, – sillä Tapsa Rautavaaran laulua siteeratakseni "tämä tarina on tosi".

– No anna sitten tulla, se tosikertomus, Järvelä tuhahti.

– Viimeksi kerroin teille eräästä entisestä koripallojoukkueesta. Ja siitä haluan myös nyt jatkaa. Kahdella joukkueen jäsenellä on viime vuosina ollut yhteyksiä itärajan taakse. Toinen hoitelee siellä rehellistä liiketoimintaa, mutta siinä ohessa järjestelee ympäri Suomea liikkuvalle ystävälleen myytäväksi erilaisia urheilulääkeaineita, jotka ovat kiellettyjä, mutta urheilijoiden kovasti suosimia. Ostajia löytyy yllättävän paljon ja helposti, ja näin lähtee kauppa käyntiin. Pikku hiljaa lisätään hormonilähetysten joukkoon myös muita kiellettyjä aineita, pääasiassa hasista ja heroiinia. Asiakaskunta kasvaa urheilijoista narkkareihin, liiketoiminta laajenee ja veroton tuotto lisääntyy hurjasti. Venäjällä syntyy kontakteja myös hyvin koulutettuihin, mutta huonosti palkattuihin venäläisiin eri alojen asiantuntijoihin, kuten lääkäreihin ja mafiosoihin. Vanha ajatus vuosien takaisen rikoksen kostamisesta herää henkiin, sillä "ystävät" lupautuvat hoitamaan homman ja rahoitus järjestyy verovapaan liiketoiminnan tuotolla. Minähän ihmettelin, mistä operaation rahoitus oli peräisin.

– Kuten jo viime kerralla sanoin, ei sinua ainakaan mielikuvituksen puutteesta voi syyttää. On tuo hurja tarina. Ja luonnollisesti ilman minkäänlaista näyttöä, Järvelä puisteli päätään.

– Satutko, Järvelä, tietämään, minkä auton rekisterinumero on KRO-666? komisario kysyi välittämättä miehen vinoilusta.

– Tietysti, se on meidän firman pakettiauto.

– Tiedätkö, missä se on tällä hetkellä?

– Se ajelee jossain Itä-Suomessa kohti länttä. Se nimittäin lähti aamulla Pietarista ja on tulossa hakemaan lastia Helsingistä.

– Väärin arvattu. Se seisoo rajalla Suomen tulliaseman pihalla eikä liiku sieltä metriäkään ennen kuin sen jokainen salalokero on tyhjennetty kielletyistä aineista. Tällä hetkellä sieltä on jo löytynyt melkoinen määrä hormoniampulleja ja jokunen paketti "lunta".

– Älä yritä hämätä. Minä soitin sinne autoon juuri äsken, kun ajoin tänne. Auto oli Suomen puolella ja oli matkalla kohti Helsinkiä, Järvelä tuhahti.

– Totta puhut, mutta heti puhelusi jälkeen auto pysäytettiin ja sen käskettiin palata tullin pihaan.

– Ja mistäs sinä sen voisit tietää?

– Nämä kännykät ovat käteviä vehkeitä, kuten äsken totesin, komisario myhäili. – Kuulin tänä aamuna aivan sattumalta, mikäli sattumia nyt on olemassa, että tulli ja poliisi ovat jo pitempään seuranneet teidän firman autojen liikkeitä. Ei suinkaan ollut sattumaa, että pyysin sinua tulemaan tänne juuri tähän aikaan. Sain nääs aamulla tiedon, että tulli iskee näihin aikoihin vasikan antaman vihjeen perusteella. Ja me halusimme pitää sinua silmällä juuri tuohon aikaan ihan vain varmuuden vuoksi.

– Minkä ihmeen vasikan?

– Ilmiantajan, joka on määrätynlaisen kaupankäynnin tuloksena raportoinut niin sinun kuin muidenkin Karjalan rakentajien viimeaikojen liikkeistä. Äskeinen puhelu kertoi iskun tapahtuneen ja onnistuneen.

– No, mitäs minä täällä teen? Eihän minulla ole Karjalan Rakennuspalvelun kanssa mitään tekemistä, Laine keskeytti.

– Minähän sanoin, että Sorsaoja kertoi kaiken, komisario vastasi kolkosti. – Sinä se olet korviasi myöten lirissä koko mies. Meidän kirkasotsainen urheilija, joka henkeen ja vereen vastustaa dopingia, kannattaa tiukkoja rangaistuksia ja on kuitenkin itse lyömässä hormonirahoiksi urheilijoiden kustannuksella. Olet sinä melkoinen kaksinaamainen ketku koko mies.

– Mutta enhän minä ole mitään tehnyt, Järvelä heitti väliin. – Jos meidän autokuski on tehnyt jotain lainvastaista minun tietämättäni, niin sehän on yksinomaan hänen asiansa.

– Niin, sinähän et tietenkään tiedä, mitä sinun autotallissasi on, vihjaili komisario. – Vaimosi ei varmaankaan ole muistanut ilmoittaa sinulle, että sinne tehtiin ratsia tänä aamuna. Ja sieltä löytyi kaikenlaista mielenkiintoista.

Järvelän niska alkoi punottaa, ja hän sulki suunsa.

– No niin. Nyt on tultu siihen tilanteeseen, että on aika riisua naamarit. Meillä on melkoisesti näyttöä teidän kummankin puuhailuistanne. On aivan turha esittää viatonta, sillä sellaisia te ette ole. Voi olla, että en pysty koskaan esittämään vedenpitävää näyttöä osuudestanne Lasasen pahoinpitelyyn. Jos kuitenkin pystyn, mätkähtää teille yllytyksestä ja avunannosta kakkua lisää. Mutta vaikka en pystyisikään, on näistä muista rötöstelyistä ihan tarpeeksi seuraamuksia.

Miehet katselivat vaitonaisina urheilukentälle, joka oli hiljentynyt nuorten poistuttua.

– Eikös tämä elämä olekin ihmeellistä? Ja varsinkin tämä poliisin työ. Minä kun aloin tutkia väkivaltarikosta ja sainkin kiinni huumekauppiaat. Ja se tässä vielä on omituista, että te itse annoitte aihetta tekemisienne penkomiseen.

– Mutta sinähän sanoit, että Sorsaoja kertoi lehtimiehille kaiken, Laine keskeytti. – Hänhän se minut käräytti.

– Niin, mutta hän ei ollut kertonut nimiä kenellekään, eikä olisi omien puheittensa mukaan kertonutkaan, ellen olisi painostanut häntä aika raskaasti. Tällä hetkellä vain muutama poliisi tietää, Laine, sinun yhteyksistäsi hormoni- ja huumekauppaan, Kotkavuori selosti. – Näitä Karjalan rakentajia sen sijaan on epäilty jo pitempään, vaikka minä sainkin tiedon vasta tänä aamuna. Urheilun sisäpiireissä sen sijaan te olette molemmat näköjään melko tunnettuja veikkoja, kuten tuo Järvelän kuva-arvoitukseksi ristimä lentävä lausekin todistaa.

Laine ja Järvelä vilkaisivat toisiaan ja pudistivat päätään. Lähes kuulumattomat kiroukset sihisivät Järvelän kiristyneiden huulien välistä.

– Mutta palataanpa vielä siihen, mistä kaikki lähti liikkeelle. Kertokaahan, mikä oli niin suuri rikos, joka vaati näin julman koston. Mitä Lasanen oikein teki ja kenelle?

Laine vilkaisi Järvelää.

– Anna mennä, Järvelä rohkaisi. – Me olemme Erssin tapauksessa täysin turvallisella pohjalla. Me emme ole tehneet hänelle mitään. Kerro, miksi me olemme kuitenkin iloisia, että joku teki niin kuin teki.

– Yhdellä ehdolla. Tämä on todellakin vain epävirallinen keskustelu, jonka sisältöä ei koskaan panna paperille, Laine sanoi katsoen komisario Kotkavuoreen.

– Selvä se. Minähän sanoin, että olemme viimeistä kertaa epävirallisesti koolla. Näistä keskustelun yksityiskohdista ei puhuta tämän päivän jälkeen, mikäli en löydä sitovia todisteita, joiden avulla voin kytkeä teidät Lasasen pahoinpitelyyn, komisario vakuutteli.

– Ja niitä sinä et tule löytämään. Se on varmaa, heitti Järvelä väliin. – Me olemme nimittäin täysin syyttömiä kaiken sen suhteen, mitä hänelle tapahtui.

– Sitä näytön puuttumistahan minäkin pelkään, komisario myönsi. – Mutta nyt, Laine, annahan kuulua.

Laine veti keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsi hitaasti hampaittensa välistä ennen kuin aloitti.

– Ihmeen hyvin sinä pystyit selvittelemään noin kaukaisia tapahtumia. Kaikki se, mitä teoretisoit hotellin kabinetissa piti yllättävän hyvin paikkansa. Yhtä asiaa et kuitenkaan pystynyt saamaan selville, sillä siitä ei tiedä kuin kolme ihmistä maailmassa ja he eivät ole siitä sinulle takuulla puhuneet.

Laine piti tauon. Kotkavuori näki, että miehen oli todella vaikea repiä vanhoja haavoja auki.

– Kaikki sai alkunsa eräänä keväisenä lauantai-iltana silloin kauan sitten. Olin tapani mukaan lenkillä, kun huomasin tien toisella puolella Erssin kävelevän pienessä myötälaitaisessa kohti asuntoaan. Aluksi ajattelin vain jatkaa juoksuani, mutta Erssi huomasi minut ja huusi luokseen. Hän pyysi minua poikkeamaan asunnollaan. Aluksi ajattelin kieltäytyä. Lenkki oli nimittäin pahasti kesken. Mutta kun mies pyytämällä pyysi, päätin myöntyä. Eihän pieni poikkeaminen mitään haitannut. Valoisaa iltaa oli vielä riittävästi jäljellä.

Laine naurahti kuivasti.

– No, Erssin kämppä oli varsinainen poikamiesboksi: askeettisen pelkistetty, oikeastaan karu. Sieltä täältä haalittuja huonekaluja oli vain välttämätön määrä ja koriste-esineitä ei ollenkaan. Piano toki seisoi nurkassa. Erssi kysyi aluksi, haluaisinko jotain juotavaa. Tokihan minä halusin. Lenkkiä oli jo sen verran takana, että jano oli melkoinen. Mies puuhaili hetken keittokomerossa ja toi sitten ison kolpakollisen juotavaa. Muistan ihmetelleeni outoa sivumakua, mutta Erssi kertoi sen johtuvan uudesta urheilujuomasta, jota hän oli sekoittanut appelsiinimehun joukkoon. Minuun selitys meni täydestä. Olihan hän yksi joukkueemme huoltajista. Juotuani mehun ajattelin lähteä saman tien jatkamaan lenkkiä, mutta Erssi esteli. Hän halusi kuulemma näyttää minulle jotain. Pengottuaan hetken isoa pakkilaatikkoa, joka teki sohvapöydän virkaa, hän nosti sieltä elokuvaprojektorin ja filmikelan. Se oli samainen 8–millinen kaitafilmiprojektori, jolla aikoinaan katselimme luokan tekemää lyhytfilmiä. Nyt ei kyseessä ollut suinkaan mikään nuorten hupifilmi, vaan raskaamman sorttinen matkamuisto Reperbahnilta. Päässäni ja suoraan sanoen vähän muuallakin kohisi, kun tuijotin hurjaa menoa kämpän valkoisella seinällä. Valkokangasta ei nimittäin ollut, mutta valkoinen seinä täytti mainiosti sen tehtävän. Humina päässäni yltyi minuutti minuutilta. Tajusin, että se ei johtunutkaan vain filmin verenkiertoa lisäävästä sisällöstä. Arvasin, että Erssin urheilujuoma olikin jotain aivan muuta kuin mitä hän oli sanonut sen olevan. Jossain vaiheessa mies siirtyi istumaan minun viereeni ja sitten kaikki pimeni.

– Johan nyt jotakin! Kotkavuori hönkäisi väliin.

– Seuraava muistikuvani on, kun heräsin joskus aamuyöllä puolipukeissani. Kauhistuneena keräsin vaatteeni, hiivin ulos asunnosta ja painuin kevätyöhön. Yhtäkkiä oksensin melkein mahalaukkuni pellolle. Kerta toisensa jälkeen vatsani kouristeli, kunnes lopulta ei tullut ulos muuta kuin vihreää limaa. Istahdin kivelle ennen kuin jaksoin jatkaa kotimatkaa. Meillä oli kotona piharakennuksessa sauna. Menin sinne ja peseydyin pitkään ja hartaasti. Sitten hiivin omaan huoneeseeni ja yritin nukkua pois painajaiseni.

– Puhuitko kokemuksestasi kenellekään? Kotkavuori kysyi.

– En aluksi, sillä olin todella häpeissäni ja järkyttynyt.

– Sinun olisi pitänyt kertoa jollekin luotettavalle aikuiselle, jotta Lasanen olisi saatu tilille tekosistaan.

– Minä ajattelin, että ei kukaan olisi uskonut minua. Kyllähän sinä tajuat: aikuisen sana vastaan nuoren sana. Erssi olisi varmasti selittänyt itsensä viattomaksi, mutta minulta sen sijaan olisi mennyt maine. Näin jälkeenpäin spekuloituna olisi toki voinut käydä toisinkin, etenkin kun olen kuunnellut niitä mielipiteitä, joita olet vuosien takaa keräillyt, Laine vastasi.

– Mutta sanoit äsken, että asiasta kuitenkin tietää kolme ihmistä.

– Kun Tumppi kertoi minulle joskus kesällä, mitä Erssi oli hänelle suihkussa tehnyt, uskaltauduin puhumaan hänelle omasta kokemuksestani. Silloin teimme sopimuksen, että kerran vielä me näytämme ja vedämme "hintin heilureista hirteen".

– Ja niin te sitten kahden vuosikymmenen jälkeen teittekin, komisario totesi.

– Emme tehneet, mutta olemme iloisia, että joku teki, Järvelä sanoi väliin.

– Kyllä minä ymmärrän, miltä sinusta, Laine, on tuntunut, mutta...

– Älä yritä. Et sinä voi ymmärtää. Ei sellaista ymmärrä kuin se, joka sen on kokenut. Se mies pilasi minun elämäni. En ole koskaan pystynyt rakentamaan intiimiä suhdetta kenenkään kanssa, koska tuo kokemus jätti niin syvät haavat jonnekin alitajuntaani. Olen toki yrittänyt useinkin, mutta se ei yksinkertaisesti ole onnistunut. Ja tuon kokemuksen takia minä huumemaailmaankin jouduin. Kun viinasta ei ollut auttajaksi, kokeilin muita aineita, kylläkin huonolla menestyksellä. Ja kun kanavat aukenivat, oli helppo hommata kamaa muillekin.

– Okei, myönnetään, että en pysty ymmärtämään tunteitasi täysin, mutta osittain. Sen kuitenkin haluan sanoa, että ei ihmisellä ole oikeutta ottaa tuomiovaltaa omiin käsiinsä, Kotkavuori jatkoi.

– Vihjailetko sinäkin jostain Korkeimman tuomiosta niin kuin ystävämme Ranta? Järvelä kysäisi.

– Minä en viitannut Jumalaan, vaan ihan tavalliseen maalliseen esivaltaan. Mitä siitä seuraisi, jos kaikki tavalla tai toisella vääryyden kohteeksi joutuneet itse ryhtyisivät rankaisemaan rikollisia? Anarkia siitä syntyisi. Kyllä oikeus on jätettävä niiden käsiin, joille sen käyttö on uskottu. Oli sitten kysymys millaisesta rikoksesta tahansa, komisario totesi painokkaasti.

– Oli miten oli, mutta sanon vielä kerran, että me emme ole tehneet Erssille mitään, mutta olemme helskutin onnellisia, että joku teki, Järvelä painotti.

– Niinhän sinä sanot, Kotkavuori huokaisi. – Nyt on kuitenkin sillä lailla, että meidän tiemme eroavat. Teidän hormoni- ja huumesotkujenne selvittelyä jatkavat tästä eteenpäin Keskusrikospoliisin huumeosaston miehet, jotka jo odottelevatkin teitä parkkipaikalla. Lasasen mappi pannaan hyllylle, mutta otetaan sieltä esille heti, mikäli jotain uutta ilmenee. Eipä sitten muuta kuin hyvästi ja koettakaa kestää.

Komisario kätteli molemmat miehet ja poistui katsomosta.

– Kotkavuori, huikkasi Järvelä hänen peräänsä. – Et sinä mikään satutäti ole, hiton hyvä poliisi sinä olet.

LOPPU